Tekijä: Remes

1. Sam. 5

Filistealaiset saivat Jumalan arkun sotasaaliiksi, mutta siitä oli heille pelkkää harmia.  Kertomus Dagonin patsaasta on mielenkiintoinen. Se löytyi temppelistä kaatuneena kahtena aamuna peräkkäin. Vaikka tapahtuman symbolinen merkitys oli ilmiselvä, niin filistealaisille ei nähtävästi tullut mieleenkään  luopua epäjumalastaan. Päinvastoin, paikat joihin kaatunut patsas kosketti, julistettiin pyhiksi ja niihin ei saanut tuon tapahtuman jälkeen enää kukaan astua. Meillä on nykyään vallalla yksilökeskeinen kulttuuri, joten on vaikea ymmärtää, kuinka syvästi jonkun jumalan palvonta oli silloin osa koko kansan identiteettiä. Historiallisesti tämä on toki tuttua meillekin täällä Suomessa. Itse ajattelen, että tämä tapahtuma oli filistealaisten etsikkoaika, mutta kulttuuriset syyt estivät heitä näkemästä sitä.

Luuk. 14

Jeesuksen vaatimus seuraajilleen on niin ehdoton, että sitä ei tämän luvun kohdalla voi oikein sivuuttaa: ”Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Mitä tämä tarkoitti opetuslasten kohdalla? Esimerkiksi Pietari oli naimisissa ja Jeesus kävi hänen kotonaan ja jopa paransi hänen anoppinsa. Myöhemmin Paavalikin mainitsee Korinttilaiskirjeessä Pietarin vaimon ja totesi tämän olleen mukana hänen matkoillaan. Joten Pietari ei siis kirjaimellisesti luopunut kaikesta, mutta hän kylläkin jätti vanhan elämänsä ja asetti Jeesuksen seuraamisen etusijalle. Ajattelen, että Jeesuksen opetuksessa on kyse  arvojärjestyksestä. Toisekseen, vaikka Jeesus puhuukin luopumisesta, Hän itseasiassa tarkoittaa vaihtamista parempaan. Markuksen evankeliumista löytyy seuraava keskustelu  (Mk 10:28-31):

Silloin puuttui Pietari puheeseen ja kysyi: »Entä me? Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua.»  Jeesus vastasi: »Totisesti: kuka ikinä minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, äidistään, isästään tai lapsistaan tai pelloistaan, hän saa satakertaisesti: nyt, tässä maailmanajassa, taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja – tosin myös vainoa – ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.

En voi kieltää, etteikö Jeesuksen puhe silti vähän vaivaisi minua. Tämä teksti haastaakin tutkimaan omaa elämääni ja valintojani Jumalan edessä.

Marko

1. Sam. 4

Tässä luvussa liitonarkku joutuu filistealaisten haltuun. Israelilaiset käyttivät sitä jonkinlaisena taikakaluna, jonka piti taata sodassa voitto. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan he kärsivät raskaan tappion ja vielä menettivät tosiaan arkunkin.  En osaa tästä oikein muuta sanoa kuin että  jotain oli mennyt israelilaisten jumalasuhteessa vinoon. Liitonarkku oli elävä muistutus Jumalan suurista teoista, mutta sillä ei voinut korvata itse asiaa.

Luuk. 13

Tämän luvun teemat täydentävät tavallaan eilistä lukua. Luku 12 alkoi varoituksella tekopyhyydestä ja tämä luku alkaa sen toteamisella, että olemme kaikki syntisiä.  Vaatimus kääntymisestäkin koskee kaikkia.  Ikään kuin toisella puolen pöytää on Jumalan valtakunta, joka kasvaa vääjäämättä. Tässä asiassa siis jumalallinen ja inhimillinen sekoittuu niin, että niitä on vaikea erottaa toisistaan.

Tästä luvusta  nostan esiin seuraavan jakeen: ”Monet viimeiset ovat silloin ensimmäisiä, monet ensimmäiset viimeisiä.” Ihmisten tekemät listat pyhistä ja pahoista ihmisistä ovat siis aika typeriä ja turhia. Paljon järkevämpää on keskittyä oman jumalasuhteen hoitoon.

Marko

1. Sam. 3

Samuelin kutsuminen on kertomus, jonka olen kuullut ensimmäisen kerran jo lapsena.  Silloin minulle jäi mieleen, että hän oli tapahtumahetkellä vielä lapsi, mutta nyt tekstissä lukeekin vähän epämääräisemmin ”nuori Samuel”. Minusta on myös vähän yllättävää, että Samuel sai nukkua pyhäkössä, sillä olihan Herran liitonarkku yksi pyhimmistä esineistä koko maassa.

Lapsuudesta muistan myös sen, että Eelille vähän naureskeltiin, kun hänellä kesti niin kauan tajuta, kuka Samuelille puhui. Nyttemmin minusta tuntuu itseasiassa aika vaikuttavalta, että hän tajusi sitä ollenkaan. Samuelhan sanoi vain: ”Kutsuit minua. Tässä olen.” Luultavasti itse olisin jossakin vaiheessa vain hermostunut ja käskenyt olemaan pelleilemättä.

Jumala siis puhui Samuelille ja viesti oli Eelille aika synkkä. Mielestäni Eeli reagoi siihen väärin. Hän ajatteli profetian olevan lukkoon lyöty ennustus ja jäi vaan odottamaan mitä tuleman piti. Itse ajattelen, että profetian tarkoitus on vaikuttaa. Jesajan kirjassa sitä verrataan sateeseen, joka saa maan vihertämään. Nyt kasvu jäi tapahtumatta. Itse sana tosin kyllä tuntui aika ehdottomalta: ”Eivät uhrit eivätkä lahjat koskaan sovita Eelin suvun rikosta.” Mutta silti, kun verrataan Eelin passiivisuutta vaikkapa Daavidin käytökseen vastaavassa tilanteessa, niin ero on suuri (2. Sam 12:16).

Tämän luvun pääsanoma on minulle se, että Jumala puhuu! 

Luuk. 12

Tässä luvussa Jeesus puhuu enimmäkseen Hänen seuraamisestaan eri näkökulmista. Ikään kuin pohjustuksena Hän kuitenkin aloittaa varoittamalla tekopyhyydestä. Tätä hän kutsui ”fariseusten hapatteeksi”. Ajatuksena selvästi oli, että täydellisyyden teeskentely tarttuu  ja muuttuu tavallaan osaksi kulttuuria. Tästä seuraa, kuten Jeesus toisaalla opetti, usein voimakas tuomitsemisen halu. Kun kieltäydymme näkemästä itsessämme mitään vikaa, niin alamme inhoamaan toisissa ihmisissä kaikenlaisia pieniä tai suuria puutteita. Ja alamme näkemään näitä puutteita sielläkin, missä niitä ei ole.

Muuten minulle  jäi tästä luvusta mieleen tämä tuttu lause: ”Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne.” Jos Jumalan valtakunta on meille todella kallisarvoinen, niin siitä seuraa aika luontevasti kaikki ne asiat, joihin Jeesus tässä luvussa meitä kehottaa. Jeesuksesta ei tule meille aarretta käskemällä tai teeskentelemällä, sillä tämähän olisi juuri se fariseusten tapa lähestyä asiaa, mistä edellä varoitettiin.  Pakon sijaan tarvitsemme aitoa Jumalan kohtaamista ja läsnäoloa.

 

Marko