Tekijä: Remes

Joos. 7

Tämä luku on yksi Raamatun vaikeimmista. Akan teki väärin, se on selvää, mutta rangaistus tuntuu inhimillisesti ajatellen kohtuuttomalta ja se koski myös sivullisia.  Pystyn päättelemään tästä vain sen, että synti merkitsee sitä, että jotain menee oikeasti rikki Jumalan ja ihmisen välillä. Vähän niin kuin poistettaisiin koneesta joku merkittävä osa. Nykyäänkin on olemassa lakeja, joiden tottelematta jättämisestä seuraa usein kuolema. Liikennesäännöt ovat tällaisia, tai vaikkapa käsky: ”älä mene heikoille jäille”. Nämä eroavat Joosuan kirjan rangaistuksista siinä, että tällaisissa asioissa syy-seuraussuhde on meille ilmeinen. Jos joku ajaa vaikkapa ylinopeutta, menettää autonsa hallinnan ja kuolee, niin emme ajattele sitä rangaistuksena, vaan fysiikan lakien toteutumisena. Akanin rikoksessa mekanismia on vaikeampi hahmottaa, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, että sellaista ei ole. En pysty esimerkiksi sanomaan, oliko tilanteessa oikeasti mitään vaihtoehtoja. Joten on parempi vain todeta, että me emme tiedä kaikkea. 

Room. 2

Synnistä puheen ollen, olemme kaikki samassa veneessä. Paavalin sävy on oikeastaan aika empaattinen, kun hän kutsuu meitä ihmisparoiksi. ”Toisia tuomitseva ihmisparka” on ilmaisuna jotenkin ristiriitainen, mutta sellainenhan Paavali oli itsekin ennen kuin hän kohtasi Jeesuksen. Hän luuli elävänsä hyvin ja puhtaasti, mutta oikeasti hän oli vakavassa sotatilassa Jumalan kanssa. Aivan kuin ihminen, joka väittää kaiken olevan hyvin, vaikka on kaulaansa myöten suossa.

Tämä luku on kovaa tykitystä lakihenkisyyttä vastaan. Paavali osoittaa siinä selvästi, että kukaan ei elä lain vaatimalla tavalla oikein. Sellaiset ihmiset, jotka väittävät tekevänsä niin, ummistavat silmänsä joiltakin asioilta omassa elämässään. Tämä on juuri lakihenkisyyden ydin ja samalla sen suurin ongelma. Jos elämme sellaisessa ilmapiirissä, jossa hyväksyntä saavutetaan (mahdottomien) sääntöjen noudattamisella, niin melkein väistämättä päädymme itsepetokseen.  Joukkoon kuulumisen tarve on niin suuri.  Vasta sitten, kun huomaamme kelpaavamme sellaisina kun olemme, voimme saada rohkeutta katsoa myös pimeisiin puoliimme.

Joskus ajatellaan, että  ongelma ratkeaa, kun poistetaan säännöt, mutta ei sekään pidä paikkaansa. Ongelma ei nimittäin ole säännöissä, vaan siinä, että niistä tehdään tiukka mitta, jolla ihmisten kelpaavuus punnitaan. Tilannetta voisi verrata siihen, kun pienelle lapselle opetetaan, mikä on turvallista ja mikä ei. Sehän on aivan välttämätöntä ja olisi edesvastuutonta olla tekemättä sitä. Lakihenkisyys taas on sitä,  että pikkulapselle sanottaisiin, että  nyt kun tiedät säännöt, niin et kelpaa, jos sinulle tulee yksikin naarmu. Joskus ajattelen, että koko maailma on täynnä pieniä naarmuisia ja kuhmuisia taaperoita, jotka kovasti vakuuttavat, että mihinkään ei satu. Tosiaankin, ihmisparka on osuva ilmaus.

Lakihenkisyyttä ilmenee kaikkialla, missä on ihmisiäkin,  myös ns. maallisissa piireissä. Itse en oikein osaa ajatella siihen mitään muuta toimivaa lääkettä kuin Jumalan rakkauden kohtaamisen ja kokemisen. 

Marko

Joos. 6

Jerikon valloitus oli melkoinen kuuliaisuusharjoitus. Jumalan ohjeet olivat täsmälliset ja niitä oli helppo noudattaa. Niissä ei vain tuntunut olevan mitään järkeä! Aikaisemmat tapahtumat olivat onneksi saaneet kansan luottamaan Joosuaan siinä määrin, että he tottelivat hänen ohjeitaan tinkimättä.

Onkohan liian kaukaa haettua verrata tätä tapahtumaa luomiskertomukseen?  Luomiskertomuksessa Jumalan työ ei tapahtunut yhtä salassa kuin nyt, mutta muuten yhteys näiden kahden kertomuksen välillä vaikuttaa ilmeiseltä.  Luomiskertomuksessa Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi. Kansa kiersi Jerikoa hiljaisuuden vallassa kuusi päivää ja seitsemäntenä he hyökkäsivät sinne. Kuuden päivän aikana ei tapahtunut näennäisesti mitään, mutta silloin Jumala teki työtään. Toki myös ihmiset  osallistuivat näiden päivien aikana Jumalan työhön, mutta niin, että sen merkitystä oli vaikea nähdä. Tärkeää oli olla kuuliainen. Seitsemäntenä päivänä Jumalan työ tuli näkyväksi ja Jerikon valtaaminen mahdollistui.  Oma symboliikkansa on vielä silläkin, että ilmeisesti Jeriko vallattiin lepopäivänä eli sapattina, Jumalalle pyhitettynä päivänä.

Näiden periaatteiden soveltaminen omaan ja seurakunnan elämään on mahdollista.  Erityisesti ne sopivat tilanteisiin,  kun edessämme on mahdottomalta tuntuvia haasteita. Kaikki lähtee siitä, että meidän tulee kuunnella Jumalaa. Miten Hän haluaa meidän toimivan sillä välin kun Hän toimii hiljaisuudessa? On tärkeää olla uskollinen sille, vaikka tuloksia olisikin vaikea  nähdä. Seitsemäs päivä tulee vielä ja silloin muurit sortuvat.

Room. 1

Roomalaiskirje on valtava aarreaitta. Ilman sitä uskonpuhdistus olisi jäänyt tapahtumatta ja meitä luterilaisia ei olisi olemassa. Siinä Paavali korostaa sitä, että pelastumme uskomalla Jeesukseen. Joosuan kirjan pohdinnassani tuossa edellä törmäsin usein sanaan kuuliaisuus. Ehkä siksi huomioni kiinnittyi tässä ensimmäisessä luvussa näihin sanoihin (jae 5):

”Häneltä minä olen saanut armon ja apostolinviran, jotta hänen nimensä kunniaksi johtaisin ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen.”

Tässä siis puhutaan uskosta ja kuuliaisuudesta niin, että ne suomalaisessa käännöksessä on jopa yhdistetty omaksi sanakseen. Vilkaisin tätä samaa kohtaa englanninkielisestä käännöksestä (NIV) ja jälkimmäinen lause tässä jakeessa kirjaimellisesti suomennettuna kuuluisi  näin: ”Kutsuisin pakanoita kuuliaisuuteen, joka tulee uskon kautta.”  Minun mielestäni tuota englanninkielistä versiota on helpompi ymmärtää.  Sen mukaan Paavali ”vain” kutsuu, ei johda, ja kuuliaisuus on  seurausta uskosta. Kun tähän vielä liittää ajatuksen siitä, että usko on Jumalan työtä, niin Paavalin puhe armosta saa lisää kaikupohjaa. Pelastus on lähtöisin Jumalasta, mutta kuuliaisuuttakin tarvitaan.

Tämän tekstin äärellä pyydän, että Jumala vahvistaisi Roomalaiskirjeen sanoman omassa sydämessäni niin, että uskoa tosiaan seuraisi kuuliaisuus. Ei orjamainen sääntöjen noudattaminen, vaan vapaa ja iloinen Jeesuksen seuraaminen.

Marko

Joos. 5

Päivän luvussa on kolme selkeästi erillistä kappaletta. Ensimmäisessä kerrotaan siitä, kuinka amorilaiskuninkaat pelkäsivät israelilaisia ja eivät sen vuoksi hyökänneet heidän kimppuunsa. Toisessa kuvataan sitä, miten Joosua suoritti massaympärileikkauksen ja kuinka kansa vietti sen jälkeen pääsiäistä. Viimeisessä kappaleessa Joosua kohtaa Herran sotajoukon päällikön.  

Tapahtumat eivät vaikuta kovin ihmeellisiltä, mutta kannattaa muistaa, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä. Kaikki tiesivät, että seuraavana oli vuorossa hyökkäys Jerikoon. Herra oli luvannut olla heidän kanssaan, mutta sotaan ei ole silti koskaan mukava lähteä.  Miten siis saada kansa oikeaan mielentilaan? He puhdistautuivat ja viettivät pääsiäistä. 

Tämä sai minut pohdiskelemaan juhlien merkitystä. Tämän tekstin valossa juhlapäivät ovat sitä varten, että voisimme paremmin suorittaa ne tehtävät,  jotka seuraavat niitä juhlia. Mutta miten se olisi mahdollista, koska juhlien (varsinkin joulun) valmistelu on nykyään niin kokonaisvaltaista, että tarvitsisimme lomaa sen jälkeen. Ehkä meidän pitäisi miettiä koko asiaa uudestaan…

Mark. 16

Eilen tutustuimme naisiin, joista tuli Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat. He olivat tavallisia ihmisiä, eivät mitään sankareita. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta lauseesta:

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Tämä voisi olla masentavaa, jos ei tietäisi heidän olleen Jumalan valitsemia omaan tehtäväänsä. Sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta levisi heidän kauttaan ja heistä huolimatta.  He olivat vain yksi rengas pitkässä ketjussa, joka ulottuu meidän päiviimme saakka. Heidän tehtävänsä ei ollut saarnata kaikelle kansalle, vaan ainoastaan kertoa Jeesuksen opetuslapsille tämä yksinkertainen sanoma:

Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ”Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.”

Naiset olivat siis kuin pieni lumipallo, joka sai aikaan valtavan lumivyöryn. Tämä on minun mielestäni aika rohkaiseva ja puhutteleva ajatus.

Marko