Joos. 4, Mark. 15

Joos. 4

Vertasin eilisessä tekstissä Joosuan ja kansan saapumista Jordanin yli Mooseksen aikaiseen Kaislameren ylitykseen. Tänään huomaamme, että ne toimivat samaan tapaan myös johtajuuden vahvistamisena.

Kun israelilaiset näkivät, miten Herran käsi oli lyönyt Egyptin, he pelkäsivät Herraa ja uskoivat häneen ja hänen palvelijaansa Moosekseen, ( 2. Moos 14: 31).

Sinä päivänä Herra vahvisti Joosuan aseman israelilaisten johtajana, ja he kunnioittivat Joosuaa koko hänen elämänsä ajan, kuten olivat kunnioittaneet Moosesta. (Joos. 4:14)

Kun valitsemme johtajaa, niin ei riitä, että hän itse tietää Jumalan valinneen hänet tehtäväänsä.  Jumala toki kutsuu johtajat tehtäväänsä, mutta hän myös vahvistaa johtajuuden niin, että se on muillekin ilmiselvää.

Yhdessä suhteessa Mooseksen ja Joosuan ajan tapahtumat erosivat toisistaan. Kaislameren ylitys tapahtui kovassa kiireessä faraon sotajoukon ajaessa israelilaisia takaa. Nyt ei ollut samanlaista hätää ja Joosualla oli aikaa kerätä kiviä Jordanin pohjasta muistomerkin pystyttämistä varten.  Vastaavia kertomuksia muistomerkeistä on Raamatussa useita ja luulen, että muinainen Israel oli täynnä kiviröykkiöitä, jotka kertoivat kohtaamisista Jumalan kanssa. Saattoi olla, että aikojen saatossa niiden tarkka merkitys unohtui, mutta silti ne konkreettisesti kertoivat siitä, että tällä paikalla tapahtui joskus jotain merkittävää. Kun itse vierailen vaikkapa vanhassa kirkossa, niin on pysäyttävää ajatella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat siellä rukoilleet, kastettu, menneet naimisiin tai siunattu haudan lepoon. Mutta sellaiset paikat, joissa on tapahtunut jotain tärkeää omassa elämässäni, ovat toki henkilökohtaisesti vielä paljon merkittävämpiä. Minulle esimerkiksi Kortepohjan kirkko on sellainen. Muistan paikan, jossa olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa puolestani rukoiltiin ja sain kuulla rohkaisevaa profetiaa. Muistan myös usean tilanteen, jossa olen itse saanut rukoilla ja rohkaista toisia. Muistan pöydän, jossa istuin kun kävimme keskusteluja ensimmäisten Alfa-kurssien aikana. Muistan,  kuinka olen kuullut siellä todistuksia isoista rukousvastauksista. Muistan, kun lapseni kastettiin.  Kun katson puhujan pulpettia, niin usein pystyn palauttamaan mieleeni puheita, joita olen siellä kuullut. Tuosta paikasta on tullut minulle konkreettinen muistomerkki Jumalan läsnäolosta.

Me tarvitsemme muistomerkkejä, jotka kertovat meille asioista, jotka ovat tapahtuneet ennen meidän aikaamme. Mutta me tarvitsemme myös henkilökohtaisia muistomerkkejä, jotta emme unohtaisi, että Jumala on ollut myös meidän kanssamme.

Mark. 15

Tämän päivän  tekstin pääosassa on tietysti Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja kuolema. Vahvassa sivuroolissa ovat myös Hänen ylösnousemuksensa ensimmäiset todistajat. He ovat naisia, jotka esitellään tässä luvussa:

Paikalla oli myös naisia jonkin matkan päässä tätä katselemassa. Heidän joukossaan olivat Magdalan Maria, toinen Maria, joka oli nuoremman Jaakobin ja Joosefin äiti, sekä Salome. Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä. Siellä oli monia muitakin naisia, jotka olivat tulleet Jerusalemiin Jeesuksen mukana.

Koska näistä naisista mainitaan käytännössä vain nimet, niin oletan, että alkuseurakunnan ihmiset tunsivat heidät niiden perusteella. Eihän apostolienkaan taustasta juuri enempää kerrota. Nämä naiset olivat uskollisia loppuun asti ja ansaitsevat kyllä, että heidän nimensä muistetaan. Ilman heitä myös todisteet Jeesuksen ylösnousemuksesta olisivat paljon hatarammalle pohjalla. Ironista kyllä, tämä on totta vain näin jälkikäteen ajateltuna. Antiikin aikana naisten todistusta ei pidetty kovin suuressa arvossa. Nimittäin, jos kertomus ylösnousemuksesta olisi keksitty, niin todistajaksi olisi todennäköisesti valittu (vaikutusvaltaisia) miehiä.

Tämän tekstin ääressä mieleeni nousivat nämä Jeesuksen sanat: ”Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi”. Se sopii hyvin Jeesuksen ristin äärellä päivystäneisiin naisiin ja tätä uskollisuutta pyydän itsellenikin ja seurakunnallemme.

Marko

Joos. 3, Mark. 14

Joos. 3

Israelin kansa saapuu tässä luvussa viimeinkin luvattuun maahan. Jordanin ylitys tapahtui tavalla, joka muistuttaa Kaislameren ylitystä. Nytkin vedet pysähtyivät ja kansa pääsi kulkemaan kuivaa maata pitkin. Samankaltaisuus ei ollut sattumaa. Kansalle oli tarkoitus osoittaa, että Herra tosiaan oli Joosuan kanssa samalla tavalla kuin Hän oli ollut Mooseksen kanssa.

Jos katsoo karttaa, niin israelilaiset tulivat tavallaan väärästä suunnasta. Egypti on Israelin lounaispuolella, mutta nyt he saapuivat idästä. Tämä osoittaa sen, että kansa oli jo pitkään ollut maantieteellisesti lähellä päämääräänsä.  He olivat vain kiertäneet sitä kuin kissa kuumaa puuroa vuosikausien ajan. 

Tämän tosiasian tajuaminen voi olla terveellistä meille, jotka hätiköimme ja odotamme asioita tapahtuvaksi käden käänteessä. Eilisessä Markuksen evankeliumin luvussa suositeltiin kärsivällisyyttä ja kehotettiin valvomaan. Jumalalla on oma aikataulunsa ja kun on oikea aika, niin isoja muutoksia voi tapahtua hyvinkin lyhyessä ajassa. Toisaalta nämä hetket saattavat vaatia vuosien kärsivällistä odottamista ja uskollisuutta.

On kuitenkin väärin ajatella, että on olemassa erillisiä ”Pyhän Hengen toiminta-aikoja”. Vaikka israelilaiset pääsivät luvattuun maahan vasta 40-vuotisen erämaavaelluksen päätteeksi, niin Herra oli ollut heidän kanssaan koko ajan. Samalla tavalla Hän on meidän kanssamme, vaikka näyttäisikin siltä, että joku kaipaamamme iso muutos odotuttaa itseään. Myös tällaisina aikoina Pyhä Henki toimii.

Tämä luku opettaa luottamaan Jumalaan. Hän on aina hyvä ja läsnä.

Mark. 14

Markuksen evankeliumissa ollaan päästy pääsiäisen tapahtumiin. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Siitä, kun Juudas petti Jeesuksen, meni vain päivä tai pari ristiinnaulitsemiseen. Opetuslasten tuttu ja turvallinen maailma romahti tosiaan hetkessä.

Kun Jeesus asetti ehtoollisen, niin Hän korosti sanaa liitto. Jumala on tehnyt kanssamme uuden liiton, joka täydentää israelilaisten kanssa tehdyn vanhan liiton. Ehtoollisella me muistamme Jeesusta ja Hänen kuolemaansa, mutta ei vain yleisellä tasolla. Tarkoitus on nimenomaan palauttaa mieliimme, että Hänen ansiostaan meillä on rauha Jumalan kanssa ja kuulumme uuteen liittoon. 

Tästä liitosta voimme lukea Jeremian kirjasta (Jer. 31: 31-34)

»Tulee aika», sanoo Herra, »jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra.
»Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: ’Oppikaa tuntemaan Herra!’ Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään.»
 
Tämän tekstin ääressä pyydän, että tämä liitto vahvistuisi ja vahvistuisi.
 
 

Marko

Joos. 2, Mark. 13

Joos. 2

Tässä luvussa kerrotaan, miten ja miksi Rahabista tuli Israelin kansan jäsen. Hän oli  Jeesuksen sukuluettelon jäsen ja yksi harvoista naisista, jotka siinä mainitaan. Samalla hän oli myös Daavidin ja kaikkien muidenkin Juudan kuninkaiden esiäiti.

Jerikon kaupungin tilanne oli sellainen, että kaikki siellä olivat varmoja siitä, että israelilaiset voittavat. He olivat kuulleet kertomuksia Herran voimasta ja ymmärsivät, että mitään ei ole tehtävissä. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Jerikon kuningas ei ilmeisesti tehnyt yhtään mitään. Hän vetäytyi siilipuolustukseen ja tiedämme kyllä, että siinä ei käynyt hyvin. Rahab sen sijaan päätti vaihtaa puolta. Emme tiedä, miten israelilaiset vakoojat alun perin päätyivät juuri hänen taloonsa, mutta sen tiedämme, että hän tarttui tilaisuuteen heti kun sellaisen sai. 

Rahab ja koko hänen sukunsa pelastui siten, että hän sitoi punaisen nauhan talonsa ikkunaan. Tämä oli merkkinä israelilaisille ja siitä he tiesivät säästää kyseisen talon. Kertomus muistuttaa pääsiäisestä ja siitä merkistä, minkä israelilaiset maalasivat verellä  ovenpieliinsä Egyptissä. Jostain syystä tätä lukiessani tuli mieleeni kastetilaisuudessa lausutut sanat: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut sinut opetuslapsekseen.” Meidätkin on siis merkitty ja tämän merkin suojassa voimme kestää maailman myrskyt.

Mark. 13

Jeesus kertoo tässä luvussa viimeisistä tapahtumista. Minulle tästä tuli mieleen Ilmestyskirjan näyt ja niiden opettamat asiat. Kun maailmassa tapahtuu pahoja asioita, niin toisille ne ovat vain kasvottoman kohtalon oikkuja. Jeesus kuitenkin opettaa, että on mahdollista kulkea niiden läpi Hänen kanssaan Pyhän Hengen ohjaamana ja auttamana.

Minulle surullisin kohta tässä luvussa on Jeesuksen ennustus siitä, että myös perheenjäsenet nousevat toisiaan vastaan. Uskoisin, että se on ollut opetuslapsille vielä vaikeampi pala nieltäväksi. Hehän elivät hyvin perhekeskeisessä kulttuurissa. Itse asiassa  perhe oli oikeastaan pienin ihmisyksikkö. Ihminen, joka joutui erotetuksi perheestään, ei tavallaan ollut edes olemassa. Tällaisia Jeesuksen nimen tähden ”orpoja” ihmisiä on meidänkin keskuudessamme ja seurakunnan tehtävänä on tarjota heille uusi perhe. Jeesuksen lupaus on heille ja meille tämä Luukkaan evankeliumin luvusta 18 löytyvä lause: 

Jeesus sanoi heille: Totisesti, kuka ikinä Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodistaan, vaimostaan tai veljistään, vanhemmistaan tai lapsistaan, hän saa jo tässä ajassa moninkertaisesti takaisin, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän.

 

Marko