Joos. 1, Mark. 12

Joos. 1

Pitkä erämaavaellus on nyt takana. Joosua perii Mooseksen aseman kansan johtajana. Tässä vaiheessa Israelissa ei ollut kuningasta, joten valta ei periytynyt suvuittain, vaan Jumala valitsi johtajan. Joosua oli yksi niistä, jotka kävivät vakoilemassa luvattua maata Mooseksen aikana ja hän ja Kaleb olivat ainoat, jotka uskoivat Israelilaisten mahdollisuuksiin. Hänet siis valittiin siksi, että hän luotti Jumalan lupauksiin eikä antanut pelolle (liikaa) valtaa.

Tätä taustaa vasten on huomiota herättävää, että tässä luvussa Joosualle sanotaan lause: ”Ole luja ja rohkea” peräti neljä kertaa!  Oliko hän vanhemmiten menettämässä  luottamustaan? Vai oliko Joosua todellisuudessa luonteeltaan arka ja hänen täytyi tietoisesti valita Jumalaan luottaminen uudestaan ja uudestaan? Kenties kyseessä olikin Jumalan epäsuora lupaus antaa Joosualle rohkeutta tarpeen mukaan. Tai oliko kehotus suunnattukin varsinaisesti Joosuan seuraajille?  Tällöin tästä kehotuksesta tulisi ikään kuin motto Joosuan koko hallinnolle. Emme voi tietää, mikä näistä vaihtoehdoista on oikein, vai onko yksikään. Voihan olla, että Joosua oli koko ajan ollut luja ja rohkea ja Jumala vain kehotti häntä olemaan oma itsensä. Tällöin kehotuksen voisi ”suomentaa” vaikka näin: ”Nyt olet johtavassa asemassa ja valta voi houkutella sinut varmistelemaan asemaasi tai tehdä sinusta liian mukavuudenhaluisen. Älä unohda sitä, minkä vuoksi sinut valittiin tähän tehtävään, vaan jatka samaan malliin. ”  Hauska juttu muuten: kun olin kirjoittanut tämän tekstin, niin huomasin, että Heikki oli pohtinut tätä samaa asiaa viime torstain kirjoituksessaan, vähän eri näkökulmasta. 

Ole luja ja rohkea! Tämän lupauksen ja kehotuksen haluan ottaa tästä luvusta mukaani tähän päivään.

Mark. 12

Tämä luku sisältää Jeesuksen opetuksia ja vastauksia Hänelle esitettyihin kysymyksiin. Jotkut näistä kysymyksistä olivat pahantahtoisia ja niiden tarkoitus oli saada Jeesus kiinni sanoistaan. Tämä jotenkin muistuttaa nykyaikaa. Mekin elämme tilanteessa, jossa varsinkin julkisuuden henkilöt voivat joutua todellisiin vaikeuksiin, jos he asettavat sanansa tavalla tai toisella epäkorrektisti. Tämän vuoksi on mielenkiintoista seurata, miten Jeesus pelasi tätä julkisuuspeliä.

”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Tämä oli Jeesuksen vastaus, kun Häneltä kysyttiin, pitääkö maksaa veroja. Itse kysymys oli tietysti ansa. Israelin valtio oli roomalaisten miehittämä ja siellä oli vahva sisäinen vastarintaliike. Heitä ei kannattanut suututtaa. Toisaalta roomalaiset olivat ankaria isäntiä ja heidän valtansa perustui kovaan kuriin, jota ylläpiti voimakas armeija. Jos Jeesus olisi sanonut, että veroja ei tarvitse maksaa, niin se olisi ollut avoin kehotus kapinaan.  Minusta olisi ollut aivan ymmärrettävää, jos Jeesus olisi kieltäytynyt vastaamasta koko kysymykseen, koska se oli niin selvästi pelkkä kierous. 

Mitä tuo vastaus sitten oikeastaan merkitsi? Tekstissä sanotaan, että se jätti kysyjät ymmälleen, joten sitä ei ole ihan helppo ymmärtää. Itse ymmärrän sen niin, että Jeesus antoi vastaukselle raamit ja pakotti kysyjät ottamaan itse kantaa. Asetelmana  ei ollut enää ”Jeesus vastaan paha kysymys”, vaan Hän kehotti kysyjiään vastaamaan kysymykseensä itse. Tehkää niin kuin on oikein. No mikä sitten on oikein? Tilannehan oli se, että rahoja oli kahta tyyppiä. Oli roomalaisten rahaa, jossa oli keisarin kuva. Näitä käytettiin verojen maksuunkin. Sitten oli temppelirahaa. Kirjaimellisesti siis kaksi erillistä järjestelmää. Jeesuksen vastaus tuo julki sen, että vastakkainasettelun sijaan on mahdollista elää sovussa näiden rinnakkaisten järjestelmien kanssa. Ottamatta edes suoraa kantaa siihen, onko verojen maksaminen ”oikein” vain ei. Taustalla oikeastaan on koko ajan ajatus siitä, ettei tämä ole tärkeä kysymys ollenkaan. 

Mikä sitten on tärkeää? Se tulee esiin vaikkapa tämän luvun lopussa: Tärkein on tämä: ”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra.  Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Toinen on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.  Näitä suurempaa käskyä ei ole.” 

Kirjanoppineet kyselivät ja pohtivat kaikenlaista, mutta näin tehdessään unohtivat kokonaan asian ytimen. Tämä johti pinnallisuuteen. Tästä syystä heitä parempana esimerkkinä kuuliaisuudesta toimikin köyhä leski. Tämä laittoi uhriarkkuun koko omaisuutensa, vaikka kukaan ei katsonut, eikä hän saanut siitä mitään kiitosta.

Tämän tekstin ääressä pyydänkin viisautta keskittyä olennaiseen.

Marko

Ps. 19, Ilm. 12

Ps. 19

Tämä on yksi kuuluisimmista ja upeimmista Daavidin psalmeista. Se on sisällöltään hyvin rikas ja voisin tutkia sen eri puolia vaikka kuinka pitkään. Mutta yritetään pysyä kohtuudessa….

Tekstissä on kolme osaa. Ensimmäisessä osassa puhutaan siitä, kuinka Jumala ilmoittaa itsensä luonnossa. Toisessa osassa ylistetään Jumalan lakia.  Viimeisessä osassa rukoillaan kirjoittajan itsensä puolesta.  Psalmi siis yhdistää toisiinsa Jumalan ilmoituksen kolme eri puolta yhdeksi kokonaisuudeksi.

Millä tavalla Jumala ilmaisee itsensä luonnossa? Onko kyse ikään kuin taideteoksesta, jota tulkitsemalla voimme päätellä jotain sen tekijästä? Vai onko Jumala läsnä luomakunnassaan ja voimme kohdata Hänet siellä? Nämä kysymykset ovat tärkeitä, koska niiden vastauksista riippuu osaltaan se, minkälainen Jumalan suhde maailmaan on. Onko Hän tehnyt  maailman  ikään kuin valmiiksi ja vetäytynyt sitten taivaaseen. Tämän ajatuksen mukaan maailma toimii kuin automaattinen kone. Vai osallistuuko Jumala vielä maailman menoon jollakin tavalla?

Vastaukset näihin kysymyksiin riippuvat pitkälti siitä, miten tämän psalmin ensimmäinen lause pitäisi tulkita:

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan.
 
Puhutaanko tässä (vain) Jumalan entisistä teoista, vai julistaako luonto Jumalan jatkuvaa uutta luovaa läsnäoloa? Turhauttavaa kyllä, tähän kysymykseen en saa selkeää vastausta tätä tekstiä lukemalla. Mutta tekstin luonne kyllä mielestäni viittaa enemmän siihen,  että kirjoittaja uskoo Jumalan olevan läsnä. Raamatun tekstit muutenkin viittaavat tähän suuntaan. Ajatus etäisestä Jumalasta on ominaista kreikkalaiselle filosofialle ja aika vieras Raamatun Jumalalle, joka konkreettisesti johtaa historian vaiheita. Tässä psalmissa kerrotaan, että Hänen luomakuntansa ylistää Jumalaa vähän samalla tavalla kuin temppelin papit veisasivat näitä psalmeja yötä päivää.  Jumala oli läsnä temppelissään aivan erityisellä tavalla ja Hän on läsnä myös luonnossa. 
 
Luonto ei käytä sanoja. Sen vuoksi puhutaankin yleisestä ilmoituksesta. Jumalan erityinen ilmoitus, eli Raamattu, täydentää luonnosta saamaamme tietoa. Luonnossa näemme kun aurinko valaisee meitä,  mutta Jumala voi Raamatussa avata silmämme toisella tavalla:
 
Herran määräykset ovat kirkkaat, ne avaavat silmäni näkemään.
 
Jumala on läsnä luonnossa ja Hän on läsnä myös Raamatussa. Se ei ole vain kirja, jonka ohjeita noudattamalla voimme toivoa joskus pääsevämme Jumalan luokse. Jumala on tässäkin ilmoituksessaan kohdattavissa jo nyt.  Daavidilla silmien avautuminen johtaa johdonmukaisesti itsetutkisteluun:
 
Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä?
Puhdista minut rikkomuksistani,
niistäkin, joita en itse näe.
 
Varjele minut myös eksyttäjiltä,
etten joutuisi heidän valtaansa.
 
Daavid on kohdannut Jumalan luonnossa ja Raamatun sanassa, mutta Hän kaipaa myös henkilökohtaista Jumalan kosketusta, joka tapahtuu sisimmässä. 
 
Minulle tämä psalmi puhuu vahvasti läsnäolevasta Jumalasta, jonka voi aidosti kohdata.  Tämä ajatus muuttuu luontevasti rukoukseksi.
 

Ilm. 12

Tätä lukua voinee tulkita taas monella tavalla. Itse ajattelen, että tässä kerrotaan  vertauskuvallisesti siitä, miten Jeesuksen tulo maailmaan muutti kaiken. Paholainen kärsi tappion ja meillä ei ole enää syyttäjää Jumalan luona. Sen sijaan paholainen riehuu täällä maan päällä.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että Jumala on taivaassa ja maailma on pahan vallassa? Ja näillä kahdella paikalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tämähän olisi suoraan ristiriidassa sen kanssa, mitä pohdiskelin edellä psalmitekstin parissa.  Käsittääkseni ristiriita on  vain näennäistä.  Mitä tulee Jumalan puheeseen, niin paholainen voi kyllä häiritä lähetystä, mutta sen vaimentamiseen hän ei pysty. Paholainen kylläkin vaikuttaa maailmassa, mutta tämä on silti Jumalan maailma. Sota on voitettu, mutta viimeisiä taisteluita vielä käydään. Lopputulos on kuitenkin  jo selvillä:

Nyt on pelastus tullut,
meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti
ja hänen Voidellullaan valta.
 

Marko

Ps. 18, Ilm. 11

Ps. 18

Tämän psalmin otsikko kuuluu näin: ”Tämän Daavid lauloi Herralle sen jälkeen, kun Herra oli pelastanut hänet Saulin ja kaikkien vihollisten käsistä”.

Daavid oli siis voittanut ja on mielenkiintoista huomata, miten hän reagoi siihen. Minusta hän vaikuttaa suorastaan riehakkaalta. Tässä psalmissa tosiaan revitellään. On maanjäristystä ja rajuilmaa.  Kun Jumala tulee paikalle, niin jopa maan perustukset tulevat esiin. Daavid myöntää, että hänen vihollisensa olivat häntä vahvemmat, mutta mahtavan Jumalan avulla hän voitti heidät.

Daavid siis antaa voitostaan kunnian Jumalalle. Kyllä hän itseäänkin kehuu, mutta vain selittääkseen, miksi Jumala valitsi olla hänen puolellaan. Itse voitto oli kuitenkin  täysin Jumalan ansiota. Joskus tuntuu, että entisten aikojen ihmiset olivat tällaisissa asioissa meitä rehellisempiä. Heille elämän epävarmuus ja katoavaisuus oli niin selvästi joka päivä läsnä, että heidän oli vaikeampaa ajatella itseriittoisesti.  Olen huomannut ainakin itsessäni sellaisen taipumuksen, että ikävien asioiden koittaessa Jumala tulee etsimättä mieleen. Sen sijaan menestyksen sattuessa on suuri kiusaus ajatella, että se oli kaikki omaa ansiota.  

Tämä teksti antaa myös osviittaa siitä, miten iloitaan Jumalan edessä. Daavid näyttää mallia, että ei tarvitse hurskastella tai hymistellä, vaan voi antaa kunnolla palaa. Tästä meillä voisi olla opittavaa.

Ilm. 11

Ilmestyskirjassa lähestyy seitsemäs merkkisoitto ja tuomion hetki. Ennen sitä kaksi säkkipukuista todistajaa saa vielä tehtäväkseen julistaa muutaman vuoden ajan.  Muuten olisin varovainen tekemään tästä tekstistä mitään pitkälle meneviä tulkintoja. Emme edes tiedä, mihin nämä todistajat viittaavat. Ovatko he yksittäisiä ihmisiä vai kenties esimerkiksi seurakunta? Emme tiedä, mitä he opettavat ja mikä tarkalleen ottaen on heidän tehtävänsä. Mutta spekuloidahan aina voi. Säkkipukuun pukeutuminen oli Vanhassa Testamentissa katumuksen merkki.  Profeetat käyttivät sitä vaatetusta myös silloin, kun he halusivat varoittaa tulevasta tuomiosta. Luulen, että tässä on kyse vastaavasta asiasta. Todistajien tehtävä oli vielä viimeisellä hetkellä ohjata ihmisiä oikealle tielle. 

Tämä teksti on minusta toisaalta surullinen ja toisaalta toiveikas. Toiveikas se on sikäli, että se kertoo, että Jumala lähettää ja varustaa todistajansa tähän maailmaan myös kaikkein synkimpinä aikoina. Surullinen se on siksi, että huolimatta näiden todistajien voimasta, heillä ei näytä olevan kovin suurta menestystä. Mutta Jumala pitää heistä huolen ja lopulta vetää heidät taivaaseen.  

Marko