Tekijä: Remes

5. Moos. 1

Siirrymme viidenteen Mooseksen kirjaan. Tässä luvussa Mooses aloittaa pitkän, nelisen lukua kestävän puheen, jossa hän käy läpi erämaavaelluksen vaiheita Kanaaninmaan rajoille saapumisen jälkeen. Tämän historiakatsauksen sisällöstä jäi minun mieleeni ajatus kuuliaisuudesta. Kuvio meni niin, että Jumala kehotti tekemään jotakin ja jos kansa totteli, niin se asia sitten tapahtui. Ja siinäkin tilanteessa asia kuvataan niin, että varsinainen toimija oli Jumala. Ihmiset kyllä taistelevat ja sotivat, mutta Jumala antaa heille voiton. Toisaalta, jos kansa toimi omin päin ilman Jumalan kehotusta tai vastoin suoranaista kieltoa,  menestystä ei sitten tullutkaan. 

Tämän kaiken keskellä on kuvaus siitä, miten Mooses asetti tuomarit helpottamaan omaa työtään. Ainoa ohje, mikä heille annettiin, oli olla puolueettomia. En tiedä, miten muut kansat tuohon aikaan toimivat, mutta käytännössä tämän ohjeen noudattaminen on ollut historian saatossa todella harvinaista. Joka tapauksessa kun nämä kaksi teemaa liittää yhteen, on selvää, että oikeudenmukaisuus on myös kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan. Ja oikeudenmukainen teko on Jumalan teko. 

Mark. 3

Minkä vuoksi juuri sapattikäsky oli niin tärkeä, että sen kuvitellusta rikkomisesta tuli sellainen kiista? Olihan käskyjä muitakin. Sitä paitsi, jos sapattikäskyä miettii vaikka kymmenen käskyn pohjalta (muista pyhittää lepopäivä), niin se on aika väljä ja tulkinnanvarainen.

Voin olla ihan väärässä tästä, mutta tuli mieleeni, että olikohan osittain kyse siitä, että sapattikäsky oli itseasiassa niitä harvoja käskyjä, joita fariseukset pystyivät väittämään todella noudattaneensa. Heidän tulkintansa siitä oli sellainen, että sapattina ei saa tehdä juuri mitään. On helpompi täyttää sellainen käsky, jossa kielletään tekemästä jotain, kuin sellainen käsky, jossa käsketään tekemään jotain. Tästä tuli mieleeni Alfa-kurssilla ollut rukous, joka kuuluu vapaasti suomennettuna näin:

Rakas Herra,
tähän asti olen pärjännyt ihan hyvin.
En ole juorunnut, en ole menettänyt malttiani,
en ole ollut ahne, äreä, ilkeä, itsekäs tai sortunut liialliseen nautiskeluun.
Olen siitä hyvin iloinen.

Mutta Jumala, nousen sängystä hetken päästä, 
ja sen jälkeen tarvitsen paljon enemmän apua.

Marko

4. Moos. 36

Tässä luvussa puhutaan Selofhadin tyttäristä ja heidän perintöoikeudestaan. Tarkkaan ottaen kyse ei kuitenkaan ollut heistä. Tämän luvun sanoma on se, että näillä säädöksillä pyrittiin takaamaan se, että eri heimojen alueet eivät aikojen kuluessa sekoittuisi tai pirstaloituisi naimakauppojen seurauksena. Ilmeisesti omaisuus kuului miehelle, tai hänen edustamalleen heimolle. Tästä seurasi sellainen ongelma, että jos rikas nainen meni naimisiin toisen heimon jäsenen kanssa, hänen omaisuutensa siirtyi heimolta toiselle. Mikä siis ratkaisuksi? Kielletään tietysti tällaisia naisia menemästä naimisiin toisiin heimoihin kuuluvien miesten kanssa!

Tätä tekstiä on vaikea ymmärtää, koska meille heimot ja suvut eivät ole samalla tavalla merkittäviä. Harvalla meistä on edes tiedossa oma ”heimomme” ja useimmilla ei ole mitään sukutilaa tai muuta merkittävää perintöä, jonka kohtalosta tarvitsisi olla huolissaan. Toisaalta nykyään ollaan hyvinkin kiinnostuneita avioliiton raha-asioista. Esimerkiksi vanhempieni sukupolvelle vaikkapa avioehto oli aika harvinainen, koska omaisuus oli puolisoiden välillä ilman muuta yhteistä ja toisaalta avioerot olivat suhteellisen harvinaisia.  Nyt tilanne on aika lailla toinen.

Niin, kumpi on itse asiassa parempi malli? Tietenkään kyse ei ole mustavalkoisesti tilanteesta, jossa pitää valita vain toinen ja hylätä toinen. Vanhan testamentin aikaan perhetausta ja heimo olivat itseasiassa tärkeämpiä kuin ydinperhe ja siksi avioliitto tarkoitti liittymistä aika suureen verkostoon. Omaisuus tosiaan oli osa systeemiä. Nykyään avioliitto tulkitaan usein vain puolisoiden väliseksi asiaksi. Tästä seuraa vapautta, jota ennen ei ollut, ja oman kulttuurin edustajana pidän tätä voittopuolisesti hyvänä asiana. Toisaalta helposti sitten menetämme perheemme tuen. Sitä paitsi vapauskin on joskus ainakin osittain näennäistä. Emme voi noin vain jättää tästä kuviosta pois taustaamme ja omaisuuttamme. Ne tulevat mukana, haluammepa sitä tai emme. 

Kysymys paremmuudesta on tietysti sikäli typerä, että entiseen ei ole paluuta. Voisimme kuitenkin oppia Selofhadin tyttäristä sen, että suvullammekin on merkitystä. Ilman edeltäviä sukupolvia meitä ei edes olisi ja siitä seuraa myös tietty vastuu.

Mark. 2

Tässä luvussa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa. Hän tuntuu jatkuvasti tekevän pahennusta herättäviä asioita. Ensinnäkin hän julistaa halvaantuneen miehen synnit anteeksi annetuiksi. Toiseksi hän kutsuu seuraansa tullimiehen ja myös syö hänen luonaan. Lisäksi hän haastaa ihmisten käsityksiä sapatista. Yhteistä näille teoille on se, että ne laajentavat Jumalan valtakunnan rajoja. Tai ainakin ihmisten käsitysten mukaisia rajoja.

Jäin miettimään sitä, että tavallaan nämä asiat ovat täysin maalaisjärjen mukaisia. Ajatus pitkävihaisesta ja pikkumaisesta Jumalasta ei vain tunnu johdonmukaiselta. Mutta ilmeisesti sen ajan kirjanoppineet ajattelivat toisin. Heidän mielestään vaikkapa sapatista nipottaminen kuului itsestään selvästi Jumalan olemukseen. Luulen, että tässä on kyse aika suuresta kulttuurisesta muutoksesta ja omaan käsitykseeni vaikuttaa juuri parituhatvuotinen kristinuskon historia, joka on marinoinut maailmankuvaamme. Kokemus luonnollisuudesta ei ole siis välttämättä yleismaailmallinen.  Mieleen tulee vaikkapa Paavali, joka ensin ajatteli seurakunnan vainoamisen olevan itsestään selvä asia ja sitten myöhemmin alkoi itse julistamaan Jeesusta. 

Koen tämä luvun sanoman varoituksena. Kulttuurimme ja kokemuksemme saattavat hyvinkin vääristää käsityksiämme. Meillä ihmisillä on myös taipumus haluta olla oikeassa ja kuulua valittujen joukkoon. Tämä ei automaattisesti ole huono asia, mutta jos se kääntyy sisäänlämpiävyydeksi, niin saatamme toimia aika lailla samalla tavalla kuin päivän luvun fariseukset.

Marko

4. Moos. 35

Israelissa oli kahdenlaisia erikoiskaupunkeja. Toiset oli tarkoitettu leeviläisille ja toiset olivat ns. turvakaupunkeja, jonne pakenivat sellaiset ihmiset, jotka olivat surmanneet toisen vahingossa. Turvakaupungeissa asui tietenkin myös muita ihmisiä. Tämä kertoo meille kaksi oleellista asiaa. Ensinnäkin tuohon aikaan ammatit olivat perityviä. Leeviläisten kohdalla tämä oli tietenkin seurausta jo Mooseksen laista, mutta se, että tällainen kaupunkisysteemi oikeasti perustettiin, vihjaa siitä, että ammatin periytymistä pidettiin luonnollisena ja normaalina. Toinen asiaan liittyvä tärkeä asia on armo. Turvakaupungit oli rakennettu verikoston vuoksi. Tekstissä sanotaan, että verikosto velvoittaa vainajan sukulaisia tappamaan surmaajan, vaikka kyse olisi vain vahingosta. Näitä kaupunkeja oli kokonainen verkosto, joten ilmeisesti näin kävi sitten kohtuullisen usein. Tämä oli vähän yllättävää, mutta toisaalta kun hevosia ja härkiä käytettiin moottoreina, talot rakennettiin lihasvoimalla ja kadut olivat kapeita ja täynnä ihmisiä, niin voi kuvitella, että läheltä piti -tilanteita sattui paljon.

Niin, se mitä yritän sanoa on, että leeviläisten kaupungit tavallaan edustivat Jumalan lakia ja turvakaupungit Jumalan armoa. Voisin kuvitella, että jos olisit vieraillut edellisessä, niin kaupunki olisi ollut kuuluisa Mooseksen lain pikkutarkasta noudattamisesta. Olivathan asukkaat pappeja, joiden tehtävänä oli nimenomaan puhtauden ylläpitäminen ja opettaminen. Turvakaupunkeihin kerääntyi ihmisiä, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken taakseen ja aloittamaan alusta. He tietysti saattoivat noudattaa Mooseksen lakia tarkastikin, mutta varmasti heitä myös pelättiin ja epäiltiin. Olikohan toisen ihmisen kuolema sittenkään vahinko? 

Tämä teksti puhuu minulle siitä, että Jeesus onnistui kuolemallaan yhdistämään nämä kaksi kaupunkiryhmää. Nämä kaksi kaupunkiryhmää toimivat elävänä profeetallisena merkkinä siitä, että Jumala on kansansa keskellä täynnä armoa ja totuutta, niin kuin Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan.

Mark. 1

Ilosanoma Jeesuksesta lähti liikkeelle Johannes Kastajasta. Jeesus ei aloittanut toimintaansa tyhjiössä vaan maaperä oli valmistettu Häntä varten. Johannes oli äärimmäisen epäsovinnainen hahmo. Nykypäivänä häntä kutsuttaisiin varmaan kulttisaarnaajaksi. Hän pukeutui kuin villimies ja eli luonnon antimilla. Mieleen tulee jonkinlainen metsästäjäkeräilijä, joka olisi hypännyt historiakirjan lehdiltä saarnaamaan. Yksi huomionarvoinen piirre on se, että hän ei edes mennyt ihmisten luokse, vaan saarnasi erämaassa. Jos häntä siis halusi kuunnella ja käydä kasteella, niin piti nähdä vaivaa. Kyseessä oli epäilemättä usean päivän reissu ikävissä leirioloissa. Kuitenkin Johannes oli hyvin suosittu. Minulle tämä kertoo siitä, että Jeesuksen ajan ihmiset etsivät elämäänsä muutosta. He kaipasivat uudistumista  ja olivat sen saavuttaakseen valmiita näkemään vaikka hieman nälkää. 

Tämä vei ajatukset nykypäivään. Luulen, että tällainen muutoksen kaipuu on taas yleistymässä. Olemme kuitenkin kaukana edellä kuvatusta valmiudesta laittaa itseämme likoon. Enkä tarkoita vain ihmisiä yleensä, vaan myös seurakuntaa. Tämä voisi olla hyvä rukousaihe.

Marko