Tänään jäin kiinni kolmeen sanaan (Fil. 3:19): ”…häpeä heidän kunniansa…”. On vaikea luontevasti ajatella, että häpeässä olisi mitään kunniallista. Tässä on kyse Paavalin tulkinnasta, miltä toisten ihmisten elämä näyttää hänen silmissään. Kyse on Paavalin mukaan ”Kristuksen ristin vihollisista” (Fil. 3:18) – ihmisistä, jotka elävät vastoin sitä, mikä on Paavalin mukaan totta, kunnioitettavaa, oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, kaunista, hyvää ja kiitoksen ansaitsevaa (Fil. 4:8).
Ihmisyhteisöissä vallitsevat aina jonkinlaiset arvot ja normit. Kenellä on oikeus ne määrittää? Onko jotakin absoluuttista totuutta, johon voi tukeutua, vai muodostuuko ihmisten yhteinen todellisuus ns. sosiaalisena konstruktiona jonkinlaisen yhteisen sopimisen lopputuloksena ilman mitään lopullista totuutta ihmisen oman ymmärryksen mukaan? Nykyihminen kallistuu ymmärtääkseni jälkimmäisen vaihtoehdon suuntaan. Hieman paradoksaalisesti voisi ehkä todeta, että pyhää on se, ettei ole mitään pyhää.
Voisi ehkä ajatella, että kyse on sanoista: siitä, miten niitä määritellään ja minkälainen sisältö niille annetaan. Jos miettii Paavalin sanoja, niin voi todeta, että tämä ”kielipeli” on jatkunut todella pitkään. Nykyajassa ei siis siinä mielessä ole mitään uutta. Jeesuksen omana ja Raamatun auktoriteettiin luottavana koen kuitenkin nykyisen keskusteluilmapiirin hyvin kuormittavana ja raskaana. Oma kokemukseni ja ymmärrykseni on, että kun Jumala unohtuu, ihminen sotkeutuu tavalla tai toisella omiin ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä. Samalla on muistettava, voin itsekin olla samassa tilanteessa, kun en muista kääntyä Jumalan puoleen. Jälleen kerran huomaan palaavani siihen, että Raamatun lukeminen, rukous ja uskovien yhteys ovat elintärkeitä oikealla tiellä pysymisessä.
Pekka