Päivä ja yö, valo ja pimeys, valvominen ja nukkuminen, raittius ja juopumus. Näiden rinnastusten ja vastakohtien kautta Paavali piirtää kuvaa kristityn identiteetistä.
Taisteluidemme keskellä kaikista olennaisinta on, että ”Kristus on kuollut puolestamme jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan” (jae 10) ja että rohkaisemme ja vahvistamme toinen toisiamme (jae 11), niin että Jumalan hyvä tahto saa elämässämme toteutua (jakeet 23-24).
Pekka
Psalmi 40 vaikuttaa hyvin uusitestamentilliselta. Ihan psalmin alussa näkyy mielestäni Jumalan kolme persoonaa (jakeet 2-4): Isä Jumala (Herra), Poika Jeesus Kristus (kallio) ja Pyhä Henki (uusi virsi, kiitoslaulu Jumalamme ylistykseksi).
Psalmin alku ja loppu tuntuvat myös liittyvän yhteen. Molemmissa näkyy ja tuntuu Herran odotus. Daavidin maininta köyhyydestä ja avuttomuudesta (jae 18) pitänee ymmärtää hengellisesti. Jeesuskin julistaa vuorisaarnan alussa autuaiksi hengessään köyhät, ”sillä heidän on Jumalan valtakunta” (Matt. 5:3). Paavali puolestaan oli saanut Herralta vastauksen, jonka mukaan ”voima tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2. Kor. 12:9). Tämän vuoksi Paavali ylpeili mieluimmin heikkoudestaan, jotta häneen ”asettuisi Kristuksen voima”.
Daavidin ja Paavalin esimerkit osoittavat, ettei se haittaa, jos koemme olevamme hengellisesti köyhiä, avuttomia ja heikkoja. Heidän tavoin saamme ja voimme odottaa sitä, että Herra on ”apuni ja pelastajani” (Ps. 40:18).
Pekka
Nyt seuraa uusinta vuodelta 2015. En tiedä, kuinka moni muistaa tämän, mutta näin kirjoitin raamatunlukuohjelmassa 20.8.2015 häävalmisteluista, joita teimme rakkaan vaimoni Tuulan kanssa kihlaparina monia vuosia sitten:
”Uudenvuodenaattona 1989/1990 rukoilimme yhdessä häävalmisteluiden ja yhteisten suunnitelmiemme puolesta. Tuula koki, että hän haluaisi ottaa ns. mannalapun (pienessä muovirasiassa oli pieniä paperinpaloja, joihin oli kirjoitettu raamatunkohtia). En ollut ajatuksesta kovin innostunut, mutta suostuin siihen lopulta. Rukoilimme, että Jumala voisi meille puhua rasiasta vedetyn mannalapun ja siihen kirjoitetun raamatunkohdan kautta. En muista, kumpi meistä veti lapun, mutta siihen oli kirjoitettu Psalmi 39, jonka otsikkona on elämän katoavaisuus. [–]
Raamatunkohta oli melkoinen järkytys siinä tilanteessa, kun mietimme – vielä varsin nuorina ihmisinä – yhteistä elämäämme ja tulevaisuuttamme. Eihän tämä voi olla näin! Otetaan toinen lappu! Niin tehtiin. Lapussa luki Jaak. 4:7–10. Entistä pahempaa! Muistaakseni rasia lappuineen meni saman tien roskiin. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä olen mannalappuja vetänyt.
Ihmeellistä kuitenkin on, että olen monta kertaa palannut näihin raamatunkohtiin. Nyt uskon, että Jumala puhui silloin, mutta itse en ollut valmis hyväksymään ja kuuntelemaan Hänen puhettaan. On tärkeää, että ymmärrämme maallisen elämämme rajallisuuden ja katoavaisuuden. Silloin voimme ehkä paremmin ymmärtää jokaisen päivän ja hetken ainutlaatuisuuden ja arvokkuuden. Se ei tarkoita sitä, etteikö meillä voisi olla suunnitelmia, tavoitteita ja unelmia. Totta kai niitä saa olla, mutta meidän on samalla tunnustettava se, että ne voivat toteutua vain, jos Herra niin suo (vrt. Jaak. 4:13–15).”
”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13: 12-13)
Pekka
