Tekijä: Pirkko

2. Moos. 13

Hepr. 4

Luvun loppuosassa kuvataan Jeesusta ylipappina. Tällaisen ylipapin luona on helppo ja turvallinen olla. Läpi taivaiden kulkenut (tarkoittanee jotain kokemusta, jonka sisältöä en tiedä), säälii meitä (tulkitsen: ymmärtää ja osaa lohduttaa). Jae 16 sisältää saamani opetuksen mukaan ajatuksen, että armon valtaistuimen äärellä rohkeasti oleminen tarkoittaa ”kaikki puhuen”.

Jakeessa 13 sanotaankin, että kaikki on alastonta ja paljastettua hänen edessään, joten mitä siinä sitten armoistuimen äärellä selittelemään ja puolustautumaan. Tässä on koko p…  ”lapsilta kielletty sana”, siis koko elämäni kaikkine sotkuineen sivistyneemmin ilmaistuna. Kun armon olen saanut, siitä haluan elää.

Tänään armoistuimen äärellä kaikki puhuen, rohkeasti, luottaen. Saamme ansaitsematonta suosiota, kelpaamme.

Pirkko

2. Moos. 12

Hepr. 3

Tämän kolmannen luvun loppuosassa heijastunee kutsu elävän Jumalan puoleen ja nöyrtymiseen hänen omakseen. Epäuskolla jakeessa 19 ymmärrän tarkoitettavan ihan kokonaan uskosta osattomuutta. Epäuskoisten tilannetta verrataan erämaavaelluksen aikana kapinoineisiin, sydämen paatumuksessa eläneisiin kansalaisiin. Kaikkihan eivät suostuneet katsomaan käärmeen pureman saatuaan pronssiseen käärmeeseen (outo pelastusmenetelmähän se toki oli). Jos nöyrtyi katsomaan, pelastui ja jäi henkiin.

Minulla on (joidenkin mielestä) harhaoppinen käsitys, että Jumalan puolelta uskovan asema pitää. Pyhän Hengen sinettiä minusta ei kukaan irrota sillä perusteella, miten mokailen tai uhoan elämässäni Jumalan lapsena. Kun en omilla teoilla ole pelastusta ansainnut, en sitä myöskään voi omilla teoilla menettää. Voin kyllä valintojeni kautta menettää siunauksia, levon ja rauhan ja yleensä ensimmäinen menetettävä asia on ilo. Uskon silti, että viimeisellä portilla ollessani minun sieluni tunnistetaan merkityksi Pyhän Hengen sinetillä riippumatta minun ”lihastani”.

Tässä uskossa tänään, tämän päivän häilyvien tunteiden ja asioiden kanssa turvallisesti Jumalan lapsena.

Pirkko

2. Moos. 11

Hepr. 2

Kovin on tämä luku tiivistä tekstiä kommentoitavaksi. Ajatukseni tarttui jakeeseen 11: ”Hän, joka pyhittää ja ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Siksi hän ei häpeä kutsua heitä veljikseen.” (Se on sisaruksikseen, kuulemma kreikasta voisi näinkin kääntää).

Jumalan lapseus on Jeesuksen tähden asemamme suhteessa Isään Jumalaan. Meidän ei tarvitse olla tömäköitä Jumalan aikuisia, jotka kyllä osaavat ja tietävät ja aina selviytyvät vahvan aikuisuutensa kokemuksen varmuudella ja ehkä hiukan tekoälyilemällä. Jumalan lapsi saa kysyä Isältä, että mitäs nyt tehdään, miten toimin tai olen. Jumalan lapsi saa ihan ilman kohteliaita sanakäänteitä tai lahjuksia pyytää apua Isältä.

Isäni, Jumalani, auta tänään kaikessa, missä tarvitsen ja johdata, näytä apusi selkeästi.

Pirkko