Kategoria: Luemme Raamattua

1. Aik. 2

Luku käy läpi Israelin (Jaakob) ja Israelin pojista Juudan jälkeläisiä. Lisäksi Juudan jälkeläisistä käydään tarkemmin läpi Hesronin, Jerahmeelin ja Kaalebin jälkeläisiä. Näistä sukuluetteloista nousee kaksi ajatusta.

Ensinnäkin, Jaakobista käytetään nimeä Israel, jonka Jumala itse antoi hänelle hänen taisteltuaan Jumalan kanssa (1 Moos. 32:29) (nimi Israel merkitsee ”kamppailemme Jumalan kanssa”). Kirjoittaja siis haluaa tässä painottaa Jaakobin uutta identiteettiä Israelina, jonka Jumala oli hänelle antanut. Tässä ei siis haluta muistuttaa vanhasta ja menneestä, vaan uudesta, Jumalan antamasta identiteetistä hänen lapsenaan ja rakentaa uskoa tulevaan Jumalan kanssa.

Toiseksi, Israelin jälkeen käydään läpi Juudan sukuluetteloa, eikä suinkaan esikoisen Ruubenin sukuluetteloa, joka tulee vasta myöhemmin. Juuda oli Raamatun mukaan vasta Israelin neljäs poika. Juudan sukuhaara saa myös huomattavasti enemmän huomiota verrattuna muihin Israelin poikiin. Lieneeköhän tässä kirjoittajalla syynä muiden muassa Daavidin suvun keskeinen asema. Daavidhan polveutui Juudasta ja tähän sukuun aikaan syntyi myös Jeesus. Suurin osa Aikakirjojen kirjoitusaikana palanneista pakkosiirtolaisista olivat myös yhteydessä Juudan heimoon.

Vaikka kuninkaita ja merkittäviä johtajia mainitaankin, niin luku on täynnä tuiki tavallisia ihmisiä, jotka osoittivat hiljaista uskollisuutta. Ehkä se havainnollistaa, että Jumala kyllä näkee kansansa jokaisen ihmisen ja elämän ja jokaisella näistä on merkitystä.

Ilm. 17 

Ilmestyskirjan 17. luku on kokonaisuudessaan melko hurja katsaus pahan totaaliseen valtaan maailmassa, vaikka toki aiemminkin Ilmestyskirjassa on hurjia asioita nähty. Nyt kerrotaan naisesta, pedosta, kaupungista ja useista kuninkaista, jotka hallitsevat kansakuntia ja ovat asettuneet Jumalaa vastaan. Kuninkaista on mainittu myös lukumääriä, joita voi tulkita monella tavalla. Kuvaus on kokonaisuutena varsin synkkä, ehkä välillä Ilmestyskirjalle tyypillisesti hieman kryptisestikin tulkittava. Se kuvaa kuitenkin pahan totaalista valtaa, mikä ulottuu lähes kaikkialle.

Vaikka suuri osa Ilmestyskirjan profetioista liittyy vielä meillekin tulevaisuuteen (ja tuovat siksi omat tulkinnalliset haasteensa), niin luvun jakeet 9-11 antavat kuitenkin ymmärtää, että osa mainituista kuninkaista on jo historiaa sillä hetkellä, kun Johannes ilmestyksen näkee. Kontekstia mukaillen nämä kuninkaat edustanevat pahan valtaa. Siinä ei siis ole varsinaisesti mitään uutta, että paha on vallassa. Kuitenkin Jumala on pahan yläpuolella ja toiminut omiensa kautta aina, meidän näkökulmasta vaikeissa ja myrskyisissäkin olosuhteissa.

Jae 14 muistuttaa, että vaikka pahan totaalinen valta on asettunut tässä Jumalaa vastaan, niin Karitsa voittaa heidät, sillä hän on herrojen Herra ja kuninkaiden Kuningas. Vaikka kaikki meidän ympärillämme olisi täysin pahaa ja mekin olisimme ahdistettuina, niin Kristuksessa me saamme seistä voittajina: ”Hänen kanssaan voittavat kutsutut, valitut ja uskolliset”.

Myös jae 17 on mielestäni erittäin tärkeä. Vaikka sekin kuvaa pahan vallan huipentumista, niin se muistuttaa myös siitä, että Jumala on tämän kaiken yläpuolella. Ja vaikka näyttäisi siltä, että paha hallitsisi ympärillä, niin todellisuudessa Jumala on tämänkin yläpuolella, eikä mitään valtaa ole kenelläkään, ellei Jumala ole sitä sallinut. Kaikki luvussa mainitut asiat tapahtuvat, koska Jumala itse on näin vaikuttanut. Paha saa kyllä tuomionsa. Nämäkin asiat tapahtuvat, kunnes Jumalan sanat toteutuvat. Me voimme luottaa Häneen.

Elias

1. Aik. 1

Aikakirjat tuntuvat alkuun hieman oudolta, ehkä turhauttavaltakin kokonaisuudelta heti Kuninkaiden kirjojen perään. Onhan juuri käyty läpi koko Israelin kuningaskunnan historia Daavidista pakkosiirtolaisuuteen asti, ja sitten sama uudelleen, sukuluetteloiden kera. Ne kertovat ainakin osittain samoista tapahtumista, vaikkakin hieman eri näkökulmista. Myös kirjojen voimakkaan unettava vaikutus tuntuu ajoittain olevan sama. Kuninkaiden kirjat kuitenkin keskittyvät ehkä enemmän inhimillisiin epäonnistumisiin ja huonoihin valintoihin sekä niiden seurauksiin, kun taas Aikakirjoissa paino ja fokus on erityisesti hyvissä teoissa ja sävy on rohkaiseva. Vaikka kuninkaat tekivät itse huonoja valintoja ja epäonnistuivat monessa, niin Jumala näki heissä myös paljon hyvää. Ehkä tämä kertoo siitä, miten Jumala näki epätäydellisen ihmisen: omana rakkaana lapsenaan.

Meidän Raamatussamme Aikakirjat seuraavat Kuninkaiden kirjoja, mutta Juutalaisessa raamatussa aikakirja (vain yksi kirja, nämä jaettu kahdeksi meidän Raamatussamme) on vasta viimeisenä. Tässä mielessä se siis sijoittuu vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeiseen aikaan ja tämän jälkeen se on kirjoitettukin. Kun Kuninkaiden kirja on kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden vankeudessa eläville ihmiseille, niin Aikakirja on kirjoitettu pakkosiirtolaisuudesta päässeille. Lisäksi se päättyy siihen, että Israelin kansa saa lupauksen uuden temppelin rakentamisesta Jerusalemiin ja kehotukseen mennä sinne. Kirja siis toimii suurena rohkaisuna ja toivona tulevasta. Se muistuttaa Jumalan uskollisuudesta.

Kirjan teemoja ovat muiden muassa Jumalanpalveluksen ja ylistyksen tärkeys, messiaanisen lupauksen toivo ja se, että meidän menneisyytemme ei tarvitse määritellä meidän tulevaisuuttamme. Jumala on uskollinen omille lupauksilleen ja me voimme luottaa siihen.

Ensimmäiset kahdeksan lukua käyvät läpi Israelin kansan sukuluetteloita. Ensimmäinen näistä on perustavanlaatuinen kartta koko ihmiskunnan historiaan. Tarkoituksena lienee muistuttaa israelilaisia ​​(ja nykylukijoita) heidän identiteetistään ja juuristaan, Jumalan suvereenista vallasta ja Hänen särkymättömistä lupauksistaan.

Ilm. 16 

Päivän uuden testamentin luvussa kuvataan edellisessä luvussa esiteltyjen Jumalan seitsemän vihan maljan tyhjentäminen maan päälle. Luku on mielestäni erittäin surullinen siinä mielessä, että se kertoo valitettavan paljon ihmisestä.

Valitettava tosiasia näyttää olevan, että ihminen ei ole muuttunut niistä ajoista, mitä juuri käsitellyissä kuninkaiden kirjoissa on kerrottu. Kuten silloinkaan ihmiset eivät ottaneet vastaan profeettojen tuomaa ilmoitusta ja kuten he hylkäsivät Jumalan, niin myös viimeisten päivien ihminen näyttää toimivan ihan samalla tavalla. Kuvaavaa on, että jo aiemmin Ilm. 9 luvun lopussa kuvatusti ihmiset eivät lakanneet palvomasta kättensä töitä, epäjumalia, pahoja henkiä ja kaikkea katoavaa, eivätkä he kääntyneet ja luopuneet pahoista teoistaan, vaikka näkivät Jumalan tuomiot hyvin konkreettisesti ja Ilm. 6:16-17 perusteella jopa ymmärsivät kyseessä olevan Jumala. Myös luvun 16 viimeisessä jakeessa todetaan, että ”ihmiset herjasivat Jumalaa tämän raevitsauksen tähden”.

Välillä mietin, että jos ihmiset näkevät Jumalan teot ja voiman niin konkreettisesti, miksi he eivät käänny? Miksi he eivät usko? Onko todella niin, että Ilmestyskirjassa kuvatut ihmiset ymmärtävät, että vitsausten takana on Jumala, mutta heidän vastauksensa on herja? Eikö Faraokin ymmärtänyt, että vitsausten takana on Jumala? Mitä kaikkea on tämän paatuneisuuden takana? Ehkä ihmisen oma ylpeys? Ja kaikki ihmisen, minun omien kätteni työt? Kaikki omat saavutukseni? Onko tässä lopulta sen tulos, jos kaiken keskiössä olen minä ja minun saavutukseni?

Vaatii ehkä sitten nöyryyttä, että voi hyväksyä jotakin niin hyvää ja ilmaiseksi vastaanotettavaa, kuin mitä Jeesus meille tahtoo tarjota, ilman omia meriittejä. 4 Moos. 12:3 kertoo Mooseksesta: ”Mooses oli kuitenkin hyvin nöyrä ihminen, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä.” Onko nöyryys siis avain johonkin?

Elias

2. Kun. 25

Kuninkaiden kirjojen viimeinen luku on synkkä. Se kertoo Jerusalemin tuhoamisesta. Babylonian kuningas Nebukadnessar sotajoukkoineen saartaa Jerusalemin toistamiseen. Kaupunki ajautuu nälänhätään ja tätä seuraa lopulta puolustuksen murtuminen. Nebukadnessar saa itse asettamansa kuningas Sidkian pakomatkalta kiinni ja vangitsee tämän. Tästä muutaman viikon päästä babylonialaiset joukot tulivat vielä polttamaan Salomonin rakentaman Herran temppelin, kuninkaan palatsin ja merkittävän osan Jerusalemia. Kaupungin muurit revittiin alas ja arvoesineet varastetaan tai tuhotaan. Loput kansasta vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja monia temppelin ja sotaväen avainhenkilöitä mestautettiin. Vain köyhimpiä jätettiin viljelemään maata. Jerusalem oli täysin tuhottu.

Tässä lopulta konkretisoituu pitkäaikaisen tottelemattomuuden ja sukupolvien yli tehtyjen huonojen ja kestämättömien valintojen seuraukset sekä Jumalan profeettojen välityksellä toimittamat varoitukset, joita ei otettu vastaan. Daavidin valtakunta kukistui, kun se vähitellen menetti uskonsa ja hylkäsi Jumalan.

Luku päättyy siihen, että Jojakin, kuningas Josian pojanpoika ja kuningas Daavidin jälkeläinen, vapautetaan Babylonian pakkosiirtolaisuudessa vankilasta ja häntä kohdellaan suosiollisesti. Hän sai aterioida Baabelin kuninkaan pöydässä lopun elämänsä. Daavidin sukulinjaa ei siis täysin tuhota ja Jumalan lupaus Daavidin sukuun syntyvästä ikuisesta kuninkaasta (Jeesus) pysyy voimassa. Kaiken synkkyyden päätteeksi tämä luo toivoa tulevasta ja muistuttaa, että Herra on meidän kanssamme, myös vankeudessa. Jumala ei ole paikkaan tai olosuhteisiin sidottu, Hän on kaiken yläpuolella.

Luku osoittaa, että vaikka Jumala rankaisee tottelemattomuudesta, Hän pysyy uskollisena liittolupauksilleen.

Ilm. 15 

Myös päivän Uuden testamentin luvussa on synkkiä elementtejä. Tässä kerrotaan Johanneksen näkemästä seitsemästä enkelistä, joiden tehtäväksi annettiin seitsemän vitsauksen, Jumalan seitsemän vihan maljan, täytäntöönpaneminen. Tätä on edeltänyt jo useat vitsaukset ja luonnonihmeet, Jumalan tuomiot, seitsemän sinetin ja seitsemän merkkisoiton muodossa. Tässä siis alkaa jo kolmas mitä ilmeisimmin limittäin etenevä seitsemän tuomion sarja, vähän niinkuin pakkosiirtolaisuutta edelsi Nebukadnessarin kolme hyökkäystä Juudaan.

Tämä kuvaa toisaalta Jumalan vihaa ja tuomiota kaikkea vääryyttä ja pahuutta kohtaan, mutta toisaalta myös hänen valtavaa kärsivällisyyttään ja pitkämielisyyttään. Hän antaa useita mahdollisuuksia kääntyä ja tehdä parannus. Tulee mieleen Jooel 2:12-13, kun hän kirjoittaa Herran päivästä: ”Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, palatkaa minun luokseni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Repäiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, palatkaa Herran, teidän Jumalanne, luo. Hän on armahtava ja laupias, pitkämielinen ja hyvin armollinen, ja hän katuu pahaa.”

Luvussa kuvataan toisaalta tuomiota, toisaalta pelastusta, toisaalta Jumalan vihaa ja toisaalta Jumalan rakkautta. Onko Jumala vihan jumala, vai rakkauden jumala? Jumalan rakkaus on jotain äärettömän suurta ja ihmeellistä, mikä koskettaa meitä kaikkia. Jumala kuitenkin vihaa kaikkea pahaa, vääryyttä ja valhetta, joiden todellinen tarkoitus on tuhota sitä hyvää, minkä Jumala on luonut ja tarkoittanut hyväksi. Jumalan viha on äärimmäinen ja täydellinen vastaus pahuuteen, mutta samalla kuitenkin aina tasapainossa Hänen absoluuttisen oikeudenmukaisuutensa ja armonsa kanssa.

Se armo on tarjolla meille kaikille, joka päivä, jos me otamme sen vastaan.

Elias