Kategoria: Luemme Raamattua

Jes. 44

Luuk. 2

Tuttuakin tutumpi jouluevankeliumin luku. Jeesus syntyi maailmaan arkisten asioiden keskellä ja hyvin vaatimattomaan paikkaan. “Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil.2:7-8). Taivaalliset sanansaattajat ja sotajoukot olivat taas voimakkaasti läsnä ja tekivät tämän ihmeen paikallisille ihmiselle näkyväksi ja kuulluksi. “Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra” (10-11).

Tästä enkelien ilmoittamasta ilosta kertomisen Jeesus jätti meille seuraajilleen tehtäväksi ennen paluuta Isän luo. Olkaamme mekin ihmisiä ihmisten keskellä ja rakastakaamme heitä sanoin ja teoin Jeesuksen esimerkin mukaan.

Luvussa annetaan myös vähän tietoa Jeesuksen lapsuuden tapahtumista. Häntä kasvatettiin juutalaisen perinteen ja Mooseksen lain mukaan, johon kuuluivat temppelissä käynnit, joista kerrotaan kahdesti. Ensin käytiin pikkuvauvana ja sitten 12-vuotiaana, jolloin Jeesus selvästi jo tiedostaa erityisen elämäntehtävänsä ja kahden maan kansalaisuutensa. Jeesus otti jo vähän ennakkoa perinteisestä tavasta, sillä juutalaisessa perinteessä poika saavuttaa uskonnollisen täysi-ikäisyyden 13 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy vanhempien holhouksen alta ottamaan itse vastuun lain, perinteiden ja etiikan noudattamisesta. Jeesus oli motivoitunut oppimaan lisää hengellisistä asioista ja oppiminen tapahtui vuorovaikutuksessa opettajien kanssa. Hän istui opettajien keskellä keskustellen, kuunnellen ja kysellen lisää. Hän oli hyvä oppilas ja kaikki ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksiaan. 

Jeesuksen vanhemmat joutuivat myös oppimaan koko ajan uutta lapsen kasvaessa, niin kuin myös jokainen meistä lapsellisista. Jeesuksen vanhemmat eivät pystyneet järkensä avulla käsittämään, että heidän poikansa oli samalla kertaa Jumala ( “Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona”?)  ja ihminen (“Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen”.)  Äiti- Maria kätki Jeesuksen sanat ja koko juhlareissun merkilliset tapahtumat tapansa mukaan sydämeensä. 

Mekään emme vanhempina aina voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä meille lasten myötä annetaan kannettavaksi. Lapset saattavat tehdä “järjettömiä” asioita ja valintoja elämässään, joita on vaikea hyväksyä. Ne ovat meille aikuisille myös haasteellisia kasvun paikkoja. Rukoillaan lastemme ja lastenlastemme puolesta, että he saisivat kasvaa Jeesuksen tavoin:” Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä” (52).

Juha

Jes. 43

Luuk. 1

Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta on kirjoitettu monin eri tavoin eri evankeliumeissa. Luukas kirjoittaa tapahtumasta varsin yksityiskohtaisesti. Mukaan hän on ottanut myös Johannes Kastajan syntymän oudot tapahtumat. Merkittävää oli Jumalan näkyvä yliluonnollinen toiminta sekä Johanneksen että Jeesuksen elämän alun vaiheissa. Enkelit olivat liikkeellä Jumalan sanansaattajina ilmoittamassa tulevista tapahtumista. Molemmat tulevat äidit saavat myös kokemuksen Jumalan armosta. Iäkäs ja lapseton Elisabet saa lahjaksi kauan kaivatun lapsen ja sen myötä hän pääsee pois kokemastaan häpeästä ja halveksunnasta. Maria saa enkeliltä armon tervehdyksen:”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut.” He pääsevät yhdessä iloitsemaan raskaudestaan ja saavat todistaa ja julistaa Jumalan suunnitelmia lastensa eri vaiheissa Pyhässä Hengessä Marian ja Sakariaan kiitosvirsien myötä. Ihmettely siitä, että “ Mikähän tästä lapsesta tulee? Sillä Herran käsi on hänen yllään”, sopinee kuvaamaan kummankin pojan tulevaisuutta. 

Kuten tiedämme, ei poikien elämä ja tulevaisuus ollut kovin ruusuinen inhimillisesti ajatellen, mutta Jumala toteutti omaa pelastussuunnitelmaansa heidän kauttaan. “Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen. Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle” (Luuk.1:78-79).

Väistämättä tuli mieleen omat tyttäreni, jotka ovat kokeneet myös yhtäaikaisen raskauden ja ilon pojasta. Vauvojen elämä on ollut alusta lähtien kovin erilaista, sillä toinen on saanut elää “kuoleman varjon maassa” monine sairauksineen ja sairaalajaksoineen, kun taas toinen on ollut terve ja hyvät eväät elämään saanut lapsi. Äidit ovat kuitenkin yhdessä voineet jakaa iloja ja suruja ja me isovanhempina olemme saaneet olla mukana tukemassa heitä molempia parhaamme ja voimiemme mukaan. Silti hämmennys, ilo ja suru ovat usein läsnä heitä ajatellessa ja siunatessa. Mitähän näistä lapsista tulee?

PS. nyt havahduin vielä uudelleen kun tajusin, että niinpä niin. Tyttäriemme toiset nimet ovat tosiaan Maria ja Elisabeth!

Juha

Jes. 42

Ef. 6

Huomasin, että varsin perhekeskeinen on tuleva kommenttiviikko. Sisältäähän se mm. Luukkaan jouluevankeliumin ja kuvauksen Jeesuksen lapsuudesta. Sehän sopii hyvin minulle, sillä olemme saaneet viettää paljon aikaa yhdessä tyttäreni perheen ja lapsenlapsen kanssa. Jospa sieltä löytyisi jotain uutta ajatusta näin isoisän näkökulmasta asioita katsellen.

Tämä luku alkaa perheen ihmissuhteisiin liittyvillä kehotuksilla. Lapsia ohjataan oikeaan suhteeseen ja asenteeseen äitiä ja isää kohtaan neljännen käskyn avulla. Terve suhde perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, joka ei ole kovin helppo laji kilpailla (Room. 12:10) onnistuneesti. Silti se on Jumalan käsky, joka on syytä ottaa tosissaan rauhan ja rakkauden säilyttämiseksi perheessä. Jumala lupaa nimittäin siunauksen ja menestyksen jokaiselle, joka oppii kunnioittamaan vanhempiaan vaikka näkee, miten vajavaisia ja epätäydellisiä vanhempia he ovat. Ilman vanhempia ei olisi lasta ja vanhempien välityksellä Jumala ylläpitää tämän arvokasta elämää.

Äideiltä taitaa oman lapsen tarpeista huolehtiminen ja rakkauden osoittaminen luonnostaan, mutta isät saavat myös oman kehotuksen. Isät heijastavat jotain Taivaan Isän olemuksesta ja siksi ajattelen, että lapselle piirtyy mieleen kuva Jumalasta myös oman isäsuhteen kautta. Isän rakkaus ja huolenpito on vähän erilaista kuin äidin. Sen lisäksi että hän on turvallinen ja syliin sulkeva rakkaus, hänen tulee olla lapsille myös ovi maailmaan ja neuvonantaja. 

Jos isät laiminlyövät heille kuuluvan tehtävän tai ylikorostavat omaa asemaansa, he saattavat menettää arvovaltansa ja heitä kohtaa lasten välinpitämättömyys tai viha.

Tämän päivän Keskisuomalaisessa (19.7) oli isänä olemiseen liittyvä mainio Jemo Kettusen kolumni, jonko otsikkona oli “Lapset ovat pelottavia, koska he ovat meille testi itsestämme ja rakkaudestamme.”

 https://www.ksml.fi/paikalliset/7289693  (Tässä alla vielä se kokonaan, jos ei tästä aukea.)

Mitä teen, jos se alkaa itkemään, kysyn kätilöltä hieman hädissäni. Ei se varmaan ala itkemään. Sillä on oikein turvallinen olla siinä isän rintaa vasten, kätilö toteaa surumielisesti hymyillen. Katselen vastasyntynyttä tytärtäni. Ruttuista pientä tyyppiä, joka avaa haparoivalla katseellaan minulle silmänräpäyksessä Jumalan rakkauden salat.

Tulen rakastamaan tätä ihmistä pyyteettömästi, sydämeni pohjasta, elämäni loppuun saakka. Kaiken voitavani teen ja tulen tekemään hänen eteensä. Hän ei rakkauteni ansaitakseen ole tehnyt muuta kuin syntynyt tähän maailmaan. Vaikka perillinen polttaisi talon, äänestäisi perussuomalaisia, solvaisi koiraani ja piirtäisi mokkanahkakenkiini, rakkauteni ei tule horjumaan. Tämä asia on järkähtämätön. Hän ei rakkauteni ansaitakseen ole tehnyt muuta kuin syntynyt tähän maailmaan.

Näin asian käsittelen päässäni, kun ensimmäisen aamun valkeudessa lausun lapselleni hiljaisia lupauksia isän horjumattomasta tuesta tulevan elämän vaikeuksien edessä. Lapseni ei ala itkemään. Hänen on turvallinen ja hyvä olla isän sylissä, juuri kuten kätilö lupasi. Rakkaus ei hälvene ajan myötä. Ei heti myöskään pelko, mutta se muuttuu. Alkuun hirvittää kaikki. Sitten, lapsen kasvaessa, osa peloista hälvenee, osan hirvitys muuttuu kohdistuneemmaksi.

Pian kaksivuotiaan, uteliaan ja huumorintajuisen sekä äärimmäistä päättäväisyyttä säkenöivän ihmislapsen kohdalla pelkään, etten osaa olla kyllin hyvä hänelle. Tuo pelko on tietenkin pohjimmiltaan se sama pelko, joka on kulkenut mukana ensi kohtaamisestamme saakka. Näen läheisissäni ihmisiä, jotka osaavat leikkiä lapseni kanssa luontevammin kuin minä, saavat lapsen nauramaan hersyvämmin, ovat välittömämpiä ja – aivan varmasti – kivempia.Tunnen riittämättömyyden tunnetta. Nuo eivät tunne pelkoa, ajattelen.

Miksi minä pelkään. Rakkauden tähden? Yleinen pelkoni lapsia kohtaan alkaa väistyä. Nykyään tuntemattomankin lapsen ottaminen syliin alkaa tuntua enemmän lahjalta kuin joltain hemmetin testiltä. Edelleen rakkaimpia ovat ne hetket, kun päivän leikkien jälkeen tyytyväisenä tuhiseva tytär nukkuu isin rintaa vasten. Siinä hetkessä on vaikea epäonnistua. Hyvältä tuntuu toki myös se, kun hän työntää hikisukkaa isin nenään ja nauraa kikattaa päälle. Jumalan huumorintaju on puhdas. Testihän se on, lapsen kasvattaminen. Ehkä kaikkein vanhin testi.

Juha