Kategoria: Luemme Raamattua

Hes. 17

Tämän luvun sisältö on mielenkiintoinen. Juudan kuningasta syytetään siitä, että hän rikkoi valansa, jonka hän vannoi Babylonian kuninkaalle. Babylonia oli valloittanut ja tuhonnut maan. He olivat vihollisia, joten voisi kuvitella, että heille annettuja lupauksia ei nyt tarvitsisi niin vakavasti ottaa. Mutta vala on vala.

Tästä ei oikein muuta voi päätellä kuin että Jumala ei pidä teeskentelystä tai petollisuudesta. Vaikka me sitten keksisimmekin tällaiselle käytökselle hyviä syitä. Sivumennen sanoen, tämä profetian välittäminen oli myös Hesekieliltä itseltään aika rohkea teko. Tällainen sanoma tulkittaisiin herkästi veljeilyksi valloittajien kanssa. Lupauksien pitäminen, tai oikeastaan niiden rikkominen, on ollut myös meidän aikamme esillä kansainvälisessä politiikassa monessa yhteydessä. Minusta  tuntuu, että nykypäivän johtajat eivät ole lukeneet Hesekieliä.

Matt. 14

Liittyivätkö Johannes Kastajan mestaus ja Jeesuksen ruokkimisihme toisiinsa? Yli 5000 ihmisen ruokkiminen oli Jeesuksen suurimpia ihmeitä ja se siis tapahtui heti Johanneksen kuoleman jälkeen. Sanoma Johannes  Kastajan kuolemasta oli varmaankin todella raskas vastaanottaa. Sen kuultuaan Jeesus halusi vetäytyä ja olla jonkin aikaa yksin. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska hänestä oli tullut julkkis ja väki yksinkertaisesti tuli perässä autiolle seudulle. On houkuttelevaa ajatella, että kun pimeys on suurinta, niin valokin loistaa kirkkaammin. Samalla aikaa kun Herodeksen väkivaltainen hallinto hiljensi yhden vastustajistaan, Jumalan valtakunta murtautui esiin suuren ihmeen muodossa.

Tätä pitää pohdiskella varmaan lisää. Joka tapauksessa minulle tuli tämän luvun tapahtumista sellainen kuva, että Johanneksen mestauksen jälkeen Jeesus ei enää pidätellyt mitään. Aikaisemmin hän oli saattanut kieltää parantuneita kertomasta asiasta eteenpäin. Mutta nyt hän tosiaan ruokki suuren määrän ihmisiä ja käveli veden päällä. On selvää, että tuollaiset asiat eivät voi pysyä salassa. 

Ehkä tämä on vähän ylitulkintaa, mutta tämä teksti kertoo minulle siitä, että pahoja asioita ei tarvitse liikaa pelätä. 

Marko

Hes. 16

Tämän luvun sisältö on aika hurja. Sanotaanko nyt vaikka niin, että kieli ja kielikuvat eivät ole oikein lapsille sopivia. Jerusalemia verrataan uskottomaan vaimoon ja kaikki kerrotaan monisanaisesti ja yksityiskohtaisesti. 

Tämä on siis yksi niistä kohdista, joissa Jumalan ja ihmisten suhdetta kuvataan rakkaussuhteena. Tämähän tarkoittaa sitä, että Jumalasta luopuminen, epäjumalien palvonta ja sen sellaiset eivät ainoastaan vie ihmisiä väärään suuntaan. Ne myös loukkaavat Jumalan tunteita. Tämä tekee Jumalan uskollisuudesta vielä astetta ihmeellisemmän asian. Huolimatta loukatuista tunteistaan, Hän on valmis antamaan anteeksi. Tämänkin luvun viimeinen kappale alkaa näin:

”Kuitenkin minä muistan liittoni, sen, jonka kanssasi tein, kun vielä olit nuori, ja minä vahvistan välillemme liiton, joka kestää ikuisesti.”

Matt. 13

Kylväjävertaukseen käytetään niin paljon aikaa, että oletan sen olleen aika keskeinen asia Jeesuksen opetuksessa. Siitä kertoo sekin, että Jumalan sanan levittämistä verrataan kylvämiseen muuallakin Uudessa Testamentissa.

Kun siemen osuu hyvään maahan, niin se itää ja kasvaa automaattisesti. Evankeliumi siis kasvaa itsekseen. Siksi evankeliumin levittäminen ei tarvitse mitään kikkailuja. Meidän ei tarvitse pakottaa sitä ihmisten kurkusta alas. Jos käy niin, että joku ei otakaan sitä vastaan, niin meidän ei tarvitse ajatella, että olemme epäonnistuneet.  Me emme tiedä mitä hänen elämässään on menossa. Ehkä hänen elämässään on niin paljon ”kiviä” tai ”orjantappuroita”, että vastaanottaminen ei vain ole nyt mahdollista. Ehkä Jumala on tekemässä hänessä työtään, raivaamassa esteitä ja silloin voi olla, että tilanne muuttuu myöhemmin. Niin tai näin, se ei ole meidän vastuullamme.

Tässä luvussa ei muuten käytetä sanaa evankeliumi, vaan puhutaan ”valtakunnan sanomasta”.  Ajattelen, että juuri sanoma Jumalan valtakunnasta on evankeliumin ytimessä. Kyse ei ole siis pelkästään tiedosta vaan Jumalan läsnäolosta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että siementä ei kylvetä vain puhumalla. Kun Jeesus paransi sairaita tai ajoi pois pahoja henkiä, se oli myös Jumalan valtakunnan levittämistä eli siis siemenen kylvämistä.

Tämä luku puhuu minulle siitä, millaista on olla Jumalan työtoveri. Meillä on sanoman välittämisessä oma tärkeä osuutemme, mutta kasvu ja tulokset muutenkin ovat Jumalan käsissä.

Marko

Hes. 15

Tässä luvussa Israelia taas kerran verrataan viiniköynnökseen. Nyt vaan kiinnitetään huomiota siihen, että se on materiaalina käyttökelvoton. Eli jos se ei tuota rypäleitä tai on vaurioitunut, niin sille ei ole mitään käyttöä. Tämä on vähän masentava lopputulos, mutta kokonaisuutena teksti johti ajatuksen Jeesuksen kuuluisaan viinipuuvertaukseen. Nimittäin niin kauan kun viinipuu kuvastaa maallista Israelia, niin sen arvo mitataan tosiaan sen hyödyllisyyden mukaan. Mutta jos Jeesus on viinipuu, niin tilanne muuttuu. Nyt viinipuu tuottaa ilman muuta satoa ja sen vuoksi kiinnostuksen kohteena onkin oksat. Ovatko ne kiinni rungossa vai eivät? Tämä vertailu tuo aika hyvin esille vanhan ja uuden liiton eron. 

Itsessään Hesekielin teksti toimii varoituksena niille, jotka ajattelevat kaiken olevan automaattista. Israelissakin oli varmaan ihmisiä, jotka ajattelivat, että totta kai Jumala on heidän puolellaan. Hehän olivat valittu kansa. Samalla tavalla meitä muistutetaan, että meidän tulee pysyä Jeesuksessa.

Matt. 12

Sapattikäsky muodostui Jeesuksen toiminnassa suureksi kiistakysymykseksi. Juutalaisten oppineiden mielestä sapattina ei saanut tehdä mitään, mutta Jeesuksen näkemys asiasta oli huomattavan paljon leppoisampi. Itse asiassa se oli niin leppoisa, että ainakin minulla on vaikeuksia saada selville, missä sapattikäskyn rajat hänen mielestään menivät. Tiedämme, että Jeesus kyllä noudatti sapattia, kävi synagogassa ja söi sapattiaterian.  Se ei siis selvästikään ollut samanlainen päivä kuin muut. Mutta Jeesuksen sapatinvieton ytimessä oli kuuluisa lause: ”Sapatti on ihmistä varten”.  Jeesus siis näki sapatin ensisijaisesti lahjana, kun taas fariseukset näkivät sen käskynä.

Tulin miettineeksi sitä, että Jeesuksen seuraajat olivat pääosin köyhää työväestöä. Heille raskas työ oli arkipäivää ja lepopäivä varmasti tuntui nimenomaan lahjalta. Taloudellisesti parempiosaisten oli vaikeampi nähdä tätä puolta. Siksi he olivat taipuvaisia nipottamaan lillukanvarsista. Mutta on hyvä huomata, että niin tehdessään he eivät itse asiassa erottaneet sapattia muista päivistä ollenkaan. Se oli samaa ilotonta suorittamista kuin kaikki muutkin päivät.  Olisikohan heille ollut parempaa sapatinviettoa höllätä vähäsen edes kerran viikossa?

Joulu on juuri takana päin ja joskus minusta tuntuu, että siihen suhtaudutaan vähän samanlaisella paatoksella kuin millä fariseukset puhuivat sapatista. Ilman sitä ja tätä ei ole ”oikeaa joulua”. Pitäisiköhän meidänkin ajatella pyhäpäiviämme enemmän Jumalan lahjoina?

Marko