Kategoria: Luemme Raamattua

Jes. 23

2. Kor. 6

Päivän Uuden testamentin kohdassa Paavali tarinoi tuttuun tapaan vastakohtia korostavalla tyylillä: ”Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa, mutta silti elossa, pahoinpideltyjä, mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.” (Jakeet 8-10) Tulin tänään ajatelleeksi, että Paavali taitaa tässä kohden puhua siitä, miten voimme löytää rauhan silloinkin, kun ympärillämme on rauhatonta. Miten löytää rauhan rauhattomuudessa, kuten asia usein ilmaistaan.

Kristittyinä meillä on tähän liittyen aivan erityisiä avuja. Paavali tuo niistä kaksi esiin toisaalla Raamatussa, Roomalaiskirjeessä ja Filippiläiskirjeessä. Ensinnäkin saamme uskoa, että kaikki koituu meidän parhaaksemme: emme siis koe vaikeita asioita turhaan (Room. 8:28). Toisekseen saamme luottaa siihen, että kestämme kaiken Hänen avullaan, joka antaa meille voimaa (Fil. 4:13).

Voisi myös ajatella Paavalin sanovan epäsuorasti, että vaikeuksien hyväksyminen osaksi elämää on tärkeää – nehän näyttävät kuuluvan apostolien elämään hyvinkin erottamattomasti. Tämä sopii yhteen oman kokemukseni kanssa siitä, että usein vaikean asian hyväksyminen on ensimmäinen askel siihen, että olo alkaa keventyä. Elämään kuuluu epävarmuutta, kipua, pettymyksiä, ristiriitoja, väsymystä ja roppakaupalla harmia. Lopulta niiden olemassaoloa vastaan taisteleminen vie enemmän energiaa kuin niiden hyväksyminen ja vieminen Jumalan tietoon.

Mikä asia sinua painaa tänään? Mitä tarvitsisit sen käsittelyyn? Hyväksyvää ja armollista asennetta? Pidemmälle näkemistä? Jumalan voimaa? Mitä ikinä se onkaan, niin ”älä yksin pelkää, huolet Jumalalle vie” (kappaleesta Rukous on silta, sanoitus Anna-Mari Kaskinen).

 

Esteri

Jes. 22

2. Kor. 5

”Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (Jakeet 20-21) Päivän luku päättyy siihen, kun Paavali vetoaa lukijoihin, että nämä ottaisivat vastaan evankeliumin. Miten ihania ja tarpeellisia sanoja nämä ovatkaan joka päivä, riippumatta siitä, miten usein ne on saanut kuulla. Jumala on tehnyt kaiken valmiiksi ja meidän osuutemme on enää vain suostua ottamaan Jumalan lahja vastaan.

Luin eilen Helsingin Sanomista lastenpsykiatrin haastattelua. Psykiatri oli sitä mieltä, että nuorena rikoksiin syyllistyneitä ihmisiä tulisi ennemmin kuntouttaa kuin rangaista, sillä heillä on elämässä omat haasteensa, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Psykiatri totesi, että tuskinpa meistä ketään auttaa se, että joku joutuu viettämään koko elämänsä leimattuna ja tuomittuna ilman mahdollisuuksia parempaan. Huomasin, miten minussa heräsi primitiivisiä reaktioita: haluan oikeutta! Haluan, että ne, jotka jo nuorena osoittavat täydellistä kyvyttömyyttä sopeutua yhteiskuntaan, pistetään miettimään tekosiaan yksin jonnekin nurkkaan! Hiiteen kaikki ymmärrys ja armo!

Näiden ajatusten keskellä tunsin pian piston sydämessäni. Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla. Minä, joka olen saanut niin paljon anteeksi, olin epäämässä evankeliumia muilta, itse asiassa alaikäisiltä lapsilta. Kuinka syvässä laintunto ihmisessä elääkään, vaikka ihminen olisi kuullut evankeliumia koko elämänsä. Kun itse painin oman syntisyyteni kanssa, tarvitsen ennen kaikkea evankeliumia: vakuutusta siitä, että minä olen arvokas kaikesta tästä huolimatta, että minua rakastetaan, minulla on toivoa, ja että minä saan uuden mahdollisuuden. Yllättäen minun oli todella vaikeaa suoda sitä muille.

Se, mitä maallinen valta päättää tehdä ongelmakäyttäytymistä osoittavien nuorten kanssa on moniulotteinen asia, johon ei ole vain yhtä oikeaa ratkaisumallia. On äärimmäisen tärkeää, että pahat teot todella nähdään pahoina tekoina, ja että tarpeen mukaan pahoista teoista seuraa oikeudenmukainen seuraamus / rangaistus. Sen kuitenkin lukiessani huomasin, että lastenpsykiatri (oli hän sitten kristitty tai ei, tarina ei sitä kertonut) julisti artikkelissa pitkän kokemuksen ja tutkimuksen pohjalta sitä, että ihminen muuttuu kaikista varmimmin evankeliumin alla. Artikkeli vahvisti uskoani siihen, että kristinusko tosiaankin sopii yhteen ihmisen psyykkeen kanssa. Me muutumme rakkaudesta ja armosta käsin. Olisiko päivän rukousaihe, että saisimme Jumalalta viisautta osoittaa tätä rakkautta ja armoa oikealla tavalla toinen toisellemme?

Esteri

Jes. 21

2. Kor. 4

”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” (Jae 5) Paavali puhuu Toisen korinttolaiskirjeen neljännessä luvussa asenteestaan julistustyöhön, johon Jumala on hänet kutsunut. Paavali puhuu paljon nöyryydestä, mm. viittaamalla saviastioihin jakeessa seitsemän ja puhumalla ulkonaisen ihmisen murtumisesta jakeessa kuusitoista. Kiinnitin tänään paljon huomiota myös jakeeseen viisi, jossa Paavali toteaa, että hän ei julista sanomaa itsestään vaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Julistammeko me sanomaa itsestämme? Mistä sen voi tunnistaa, jos tällaiseen sortuu? Sanoisin, että ainakin kyvyttömyys ottaa huomioon kohderyhmää tai epäterve tarve saada tunnustusta hengellisestä työstä, voivat olla asiota, joiden pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Ensimmäiseen kohtaan liittyen uskon, että meidän olisi hyvä aina kysyä itseltämme, mitä Jeesus tekisi. Meidän ei tarvitse ryhtyä tinkimään totuudesta, mutta voimme saada ymmärryksen siitä, että ihmisiä kannattaa kohdata monilla tavoilla: kertoa tarinoita, itkeä heidän kanssaan, rukoilla heidän puolestaan. Kaikki tavat eivät toimi kaikille, joten herkkyys kohdata toinen ihminen hänen lähtökohdistaan käsin on mielestäni ehdottoman tärkeää, jotta emme jäisi pyörimään oman napamme ympärille.

Toista kohtaa on vaikeampi määritellä käytännössä, mutta sanotaan, että joskus hengellisissäkin piireissä esiintyy melkoista henkilöbrändäystä. Jotkut amerikkalaiset julistajat tunnistaisi kadulla (koska heidän naamojaan näkyy kaikkialla), vaikka heidän ole koskaan kuullut puhuvan, eikä heidän ajatuksistakaan kauheasti tiedä. Ruohonjuuritasolla ihmiset saattavat määritellä toisiaan turhan paljon sen perusteella, mitä armolahjoja kenelläkin nähdään olevan. Äärimmäisissä tapauksissa tiedämme tapahtuneen huijauksia ja hyväksikäyttöä, kun yksittäisen ihmisen päähän on pantu sädekehä ja hänet on asetettu kaikenlaisen keskustelun ja kyseenalaistamisen yläpuolelle. 

Olen varma, että meistä kaikki tekevät virheitä tällä osa-alueella. Emme tosiaankaan osaa tuoda sanomaamme joka kerta oikealla tavalla esiin tai jos osaammekin, niin suhtautumisessamme itseemme, toisiin tai Jumalaan saattaa olla tarkastelemisen varaa. Onneksi meillä on evankeliumi niitäkin hetkiä varten, ja onneksi voimme luottaa siihen, että loppuviimein Jumala lahjoittaa meille kasvun tässäkin asiassa.

Esteri