Kategoria: Luemme Raamattua

Jes. 11

“Maa on täynnä Herran tuntemusta.” Jeesusta koskevat kuvaukset täyttävät ilolla. Hän joka “ei tuomitse silmämitalla” on ainoa todella oikeamielinen. Hän joka vastaa väkivaltaiselle, ei väkivallalla vaan “sanansa sauvalla” ja “huultensa henkäyksellä”. Ja mitä Herran tuntemus saa aikaan, se kun opimme tuntemaan tämän Jeesuksen? “Kateus haihtuu” ja “katkeruus häviää”, “kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota”. 

1. Kor. 10

Tämän päivän tekstissä varoitellaan epäjumalien palveluksesta, mutta minua puhuttelivat erityisesti jakeissa 9-10 niin ikään varoittavana esimerkkinä mainitut Israelilaiset jotka nurkuivat takaisin Egyptiin lihapatojensa ääreen. Korinttilaiset taistelivat sen kanssa, etteivät ajautuisi takaisin vanhoihin tapoihinsa ja vanhaan elämäänsä ennen Jeesuksen tuntemista. Olen omalla kohdallani viime kuukausina pohtinut paljon, mikä ihme saa Jumalan armon ja lupausten alla kulkevan ihmisen haikailemaan takaisin entiseen.

Ne jotka tuntevat minut tietävät että olen rukoillut monta kuukautta, että Jumala vapauttaisi minut migreenistä, josta olen kärsinyt lapsesta saakka. Syksyllä koin että Jumala rohkaisi minua rukoilemaan vapautusta ja hän avasi silmäni näkemään, että hän on luvannut saman myös sanassaan. Jumala on vienyt paljon eteenpäin: tauti on vähä vähältä menettänyt otettaan ja uskon, että hän vie perille saakka. Mutta. Jokaisen kohtauksen alkaessa mieleeni palaavat samat kiusaavat ajatukset. Onko Jumala todella sanonut? Onko hän todella luvannut? Ei hän voinut minua tarkoittaa, miksi olisikaan. En varmaan ole matkalla minnekään! Me haluamme takaisin Egyptiin lihapatojemme ääreen!” 

Pohdin, mitä hyvää minun “egyptissäni” oli, ei ainakaan lihapatoja. Se oli tila mielen tila, jossa en aktiivisesti uskonut Jumalan luvanneen minulle mitään erityistä, mielentila jossa en voinut pettyä häneen. Vastoinkäymisten iskiessä koen aina kiusausta palata siihen tilaan jossa en voinut pelätä pettyväni Jumalaan. Kanssa uskovien tuki on ollut näissä hetkissä korvaamatonta.

Uskon että moni, kenties me kaikki otamme tahoillamme kipeitä askelia matkalla Jumalan tuntemiseen. Vahvistetaan toisiamme. Yksin olemme kovin heikoilla, mutta Isä on antanut meidät turvaksi toisillemme.

Isä, sinä joka halkaisit Punaisenmeren, sinä joka olet väkevä ja voimallinen, Alku ja Loppu, sinä olet kirjoittanut sanasi myös meille, olet omistanut lupauksesi myös meille. Anna meille voimaa ja rohkeutta elää Sinun todellisuudestasi käsin, tulla paikalle, jossa voimme pettyä sinuun, jotta voisimme itse kokea uskollisuutesi ja rakkautesi, tulla lähemmäs sinua. Auta meitä tukemaan toisiamme näillä matkoilla, niin kuin olet tarkoittanut.

Ada

Jes. 10

Olen jostain kuullut ajatuksen, että Jumalan viha on sitä, että hän ottaa suojeluksensa pois, jättää maailman armoille. Hän sallii Assyyrian riehua, mutta ei nujertaa Juudaa ja Jerusalemia, sillä niiden aika ei ollut vielä. Assyyria, aikansa supervalta pyyhki kartalta kansan toisensa jälkeen. Omasta mielestään ja perinteisten historiankirjoitusten valossa se oli itse oman voittokulkunsa rakentaja: “Minä olen siirtänyt kansojen rajat ja ottanut itselleni niiden rikkaudet”. Jumala toisaalta viittaa Assyyriaan “vihansa ruoskana”, kirveenä omassa kädessään. Jään helposti ja hieman turhaankin jumiin pohtimaan, mikä on Jumalan ja mikä ihmisen rooli, miten tämä suhteutuvat toisiinsa. Israelin kansa on paatunut, itse valinnut olla kuulematta, toisaalta Jumala sanoo paaduttavansa sen sydämet. Jumala taivuttaa kaiken lopulta palvelemaan omia hyviä päämääriään, kohti Jesajankin suulla julistettua iloa.

1. Kor. 9

Paavali kuvaa rakkauden askelia, joita on ottanut, jotta voisi ”pelastaa edes muutamia”. Hän valitsi luopua monesta oikeudesta jonka periaatteessa katsoisi kuuluvan asemassaan olevalle henkilölle – ja siinä hän toimi työnsä kannalta viisaasti: Paavali pystyi helposti vastaamaan, kun häntä syytettiin ja haastettiin milloin mistäkin. Paavali kuvaa jopa olleensa “kaikille kaikkea”, sopeutuneensa ihmisten tapoihin ja käsityksiin niin pitkälle kuin se oli mahdollista ja Sanan mukaista. 

Paavali muodosti matkoillaan todellisia ihmissuhteita. Hän ei tyytynyt vain huutamaan etäältä kadunkulmassa, vaan tutustui, sitoutui ja tuli osaksi yhteisöjä muistaen samalla tehtävänsä. Hän etsi pienintä yhteistä nimittäjää kohtaamiensa ihmisten kanssa, jotta taustat ja näkemyserot eivät pääsisi nousemaan yhteyden tielle. 

Mietin tämän äärellä, ketkä ovat minun elämässäni ne ihmiset, joita olen jäänyt katselemaan etäältä, jonkin henkisen raja-aidan takaa. Kynnykset voivat nousta aatteellisista tai arvoihin liittyvistä eroista, taustoista tai tulotasosta, niin kuin Korintissa. Huomaan, että omat kynnykseni liittyvät hyvin arkiseen pelkoon siitä, miten minut nähdään: ajattelen, että tuon silmissä olen varmaan niin nuori, etteivät juttuni kiinnosta, tuon mielestä taas vanha, tuo varmaan pitäisi minua tosi tylsänä. Luulen, että tämäkin on kovin tavallinen kynnys. On turvallista olla niiden kanssa, joiden kesken on vähän nimettäviä eroja. Kuitenkin me tiedämme, miten ihmeellistä ja hienoa se on, kun aivan yllättävän ihmisen kanssa löytyy yhteys! Jumala on meihin kaikkiin antanut ikuisen sielun, jolla ei ole ikää tai asemaa. Kaikkien henkisten raja-aitojen takana on lopulta Jumalalle rakas lapsi.

Isä kiitos, että olet antanut meille mittaamattoman joukon siskoja ja veljiä. Auta minua näkemään nämä kauaksi jääneet ihmiset tämän näkökulman läpi. Sinä ohjaat jopa kansakuntia ja olet ohjannut minutkin näiden ihmisten keskelle. Auta minua vähän kerrallaan  päästämään irti siitä, mikä uhkaa tulla minun ja niiden väliin, joita sinä haluat kutsua.

Ada

Jes. 9

Tämän päivän Jesajan luvussa näemme taas armon ja oikeudenmukaisuuden molemmat puolet: riemun joka seuraa armoon tarttuvaa, kuluttavan kivun joka seuraa Israelin rimpuilua, kun he yrittävät kivestä ja setripalkeista rakentaa suojaa itselleen. Tämä vastakkainasettelu on todella väkevä. Paatuneiden sydänten ja tuomion keskellä Jumala julistaa jotain uskomattoman täydellistä ja ihanaa itseensä vedoten, omaan luonteeseensa vedoten. Miten ihmeellinen ja hyvä onkaan tällainen Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas jonka oma luonne, olemus vaatii kaiken tulemista lopulta hyväksi.

Erityisesti tänään pysähdyn ajattelemaan murrettua iestä, taakkaa, joka painaa olkapäitä. Meillä on enemmän vapautta, vapaa-aikaa ja vähemmän fyysistä kuormaa kuin koskaan ennen. Silti uuvumme ja kannamme raskaita taakkoja, joita emme osaa edes oikein nimetä. Maailmasta emme löydä lopulta lepoa, mutta Jeesus on luvannut “minun ikeeni on hyvä kantaa, minun kuormani on kevyt”.

1. Kor. 8

Korinttilaiskirjeessä puhutaan paljon rakkaudesta nousevista motiiveista. 

Epäjumalille uhrattu liha oli noussut seurakuntaa jakavaksi omantunnon kysymykseksi. Yhdelle oli itsestäänselvää, että epäjumalille uhrattu liha on yhdentekevää, toinen ahdistui ajatuksesta suunnattomasti. Mieleeni nousee moniakin oman aikamme kysymyksiä, joissa valitettavasti Paavali ei ole varmistamassa osapuolille, mikä kussakin asiassa on “oikea tieto”. Sen sijaan meillä on sanat “tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. Jos joku luulee tietävänsä jotain, hänellä ei ole vielä oikeaa tietoa.”

Oman tietoni tai viisauden varassa voin ihmissuhteissa rakentaa kovin vähän, rakkauden päälle rakennettu suhde estää paljonkin. Välillä tuntuu, että tiukan paikan tullen tieto ja viisaus ovat kuin mannaa, jota saa aina yhden annoksen kerrallaan, juuri siihen tilanteeseen – ja vasta jälkikäteen näkee, että tulipa sittenkin toimittua ihan viisaasti. Keväällä pohdin moneen otteeseen, mitä Jeesus tarkoitti kehottaessaan usein “valvomaan”. Ehkä tämä on yksi osa sitä, rakkauden ja viisauden pyytäminen niihin tilanteisiin, kun meillä ei olekaan tietoa siitä, mikä on oikein ja se joka luulee jotain tietävänsä ei kenties tiedäkään.

Jeesus, tänään haluan ottaa sinun taakkasi harteilleni. Kiitos, että minun ei tarvitse olla kaikessa oikeassa, tietää kaikkeen oikeaa vastausta. Anna minulle riittävää viisautta tähän päivään, ja erityisesti, ota minut rakkautesi kanavaksi, jotta oppisin samalla rakastamaan.

Ada