Kategoria: Luemme Raamattua

Sananl. 6

Sananlaskujen kuudennessa luvussa on paljon eri teemoja. Tänään poimin käsiteltäväkseni ahkeruuden. ”Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi. Ei sillä ole ketään käskijää, ei herraa eikä hallitsijaa, ja silti se kerää kesällä ruokansa ja täyttää varastonsa korjuun aikaan.” (Jakeet 6-8) Liikun hieman vaarallisilla vesillä, mutta otan riskin ja puhun tästä kuitenkin.

Nykyään puhutaan aika vähän laiskuuden paheesta. Periaatteessa se on ymmärrettävää yhteiskunnassa, jossa jokaisella on tuhat rautaa tulessa samaan aikaan, jossa uutisilta ei saa hetken rauhaa, ja jossa kaiken hektisyyden vastapainoksi kaivataan vain hiljaisuutta, lepoa ja rauhaa. Ymmärrän kaiken tämän ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen täytyy vetää rajoja, ottaa omaa aikaa, levätä ja laiskotella. 

Olen kuitenkin alkanut omassa elämässäni pohtia sitä, että onko laiskuus oikeastaan enemmän mielentila kuin paperille kirjattava suoritus siitä, miten paljon kukin on saanut aikaan. Ihminenhän voi saada paljon aikaan, mutta jos hän valittaa, marisee ja kiukuttelee koko sen ajan, niin lopulta voi olla, että hänen työnsä tuomat ilot jäävät vähäisiksi tai mitättömiksi sekä hänelle itselleen että muille ihmisille. Vastaavasti vähän aikaansaava, sisäisesti motivoitunut ihminen tuo maailmaan valoa jo yhdellä astianpesukoneen tyhjennyksellä tai soitetulla puhelulla. Entä jos laiskuus on sitä, ettemme oikeasti arvosta omaa tai toisten vaivannäköä? Mielestäni tällainen ei olisi täysin tuulesta temmattua maailmassa, joka haluaa usein vain enemmän elämyksellisyyttä ja hauskuutta syvällisen merkityksen, kuten työssä tai ihmissuhteissa ponnistelun tuoman tyydytyksen, sijaan.

Koska liikun vaarallisilla vesillä, totean lopuksi, että ihmisen arvo ei tietenkään ikinä milloinkaan riipu siitä, mitä tai miten paljon hän saa aikaan. Ihminen on arvokas, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään: vilkaistaanpa vain vauvoja tai vanhuksia, niin jokainen sen ymmärtää. Minä taidan kuitenkin uskoa, että ihminen ja luomakunta voivat paremmin, jos pidämme osana luotuisuuttamme sitä, että meidät on kutsuttu paitsi lepäämään ja nauttimaan olostamme, niin – kyllä – myös toimimaan, ponnistelemaan ja nauttimaan työmme hedelmistä. Ei siksi, että meidän täytyy, vaan siksi, että meillä on siihen oikeus.

Matt. 25

Esteri

Hei kaikki! Kommentoin taas tällä viikolla vain toisen päivän teksteistä, mutta kannustan ehdottomasti lukemaan molemmat, mikäli oma resursointi sen vain sallii. Kun näin, että Vanhan testamentin puolella käydään läpi Sananlaskuja, tiesin heti, että haluan syventyä tällä viikolla niihin. Urakka tulee olemaan polveileva, sillä materiaalia ja ajatuksia on tarjolla hurjia määriä. Yritän kuitenkin saada näistä teksteistä irti jotain mieleenpainuvaa jokaisena päivänä.

Sananl. 5

Sananlaskujen viiden luku lienee melko tunnettu. Tänään siitä nousi erityisesti kaksi ajatusta. Ensimmäinen on se, miten merkillepantavaa on huomata, että Raamatussa – kirjassa, josta löydämme niin paljon esimerkkejä antamisesta ja epäitsekkyydestä – löytyy tekstiä, jossa varoitetaan jakamasta omastaan sellaisille, jotka lopulta vievät tuhoon. ”Juo vettä omasta ruukustasi, käytä oman kaivosi raikasta juomaa. Miksi antaisit lähteittesi vuotaa kadulle, purojesi kaupungin toreille? Ne pulppuavat yksin sinua varten, vain sinun hyväksesi, eivät muiden.” (Jakeet 15-17) Tekstissä tämä liittyy tietysti uskollisuuteen avioliitossa, mutta uskon, että ajatus on sovellettavissa muuhunkin: on selvää, että jotkut mielestämme hyvältä näyttävät asiat voivat olla viemässä tilaa tärkeimmiltä ja parhaimmilta – silloin niihin ei pidä ryhtyä.

Toinen ajatus on se, miten osuvasti teksti kuvailee vaimoa toisen naisen rinnalla. Mielestäni näin oivaltavat sanat kertovat siitä, ettei ihminen ole muutamassa tuhannessa vuodessa juuri muuttunut. Toisesta naisesta puhuttaessa tuntuu korostuvan uutuuden viehätys ja seikkailunhalu. Jos ihminen on pitkässä parisuhteessa, on selvää, ettei oma puoliso voi pitää loputtomiin yllä tällaisia tunnekokemuksia. Ja jos parisuhde voi huonosti, saattaa olla ymmärrettävää, joskaan ei ikinä hyväksyttävää, että uutuuden viehätys tahtoo viedä mennessään.

Mikä tällaiseen voisi olla vastalääkkeenä? Pitäisikö vain haukkua ihmisiä sioiksi ja paukuttaa Raamatulla päähän? Ei, vaan kääntää katse oikeaan suuntaan: rakkaaseen peuraan, suloiseen kauriiseen. Hänen antamansa rakkauden riemuun ja hurmioon. Kauniit sanavalinnat kertovat mielestäni siitä, että kirjoittaja ymmärtää, ettei pitkäaikaiselta puolisolta voi edellyttää sitä, mitä ”toiselta naiselta”. Pitkäaikainen kumppani ei ehkä saa adrenaliinia virtaamaan vuodesta toiseen (kauris, peura…), mutta hän on loputon lähde kaikenlaista kaunista, ihmeellistä ja ihanaa, jos sitä vain jaksaa etsiä ja kääntää katsettaan sen suuntaan. Tämä kauneus on laadultaan sellaista, mille uutuudenviehätys ja seikkailunhalu eivät milloinkaan voi vetää vertoja. 

Matt. 24

Esteri

Sananl. 4

Matt. 23

Ovatko puheeni ja tekoni linjassa toistensa kanssa (Matt. 23:3)? Siinäpä on kiperä kysymys. Jos siihen rehellisesti vastaan, niin eivät ne aina ole. Joudun pettymään itseeni, kun huomaan lipsuvani siitä, mistä muille puhun ja/tai mitä annan muiden itsestäni ymmärtää. Kaikkein raadollisimmin tämä tulee esille läheisissä ihmissuhteissa. Tänäkin aamuna rakas vaimoni, jonka kanssa olen saanut tänään olla 34 vuotta naimisissa, joutui (jälleen kerran) pettymään minuun, kun en kuunnellut häntä. Minulla on ihmeellinen taito uppoutua omiin ajatuksiini: olen fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossakin muualla. Puheen tasolla kuitenkin olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että näin ei ole hyvä käyttäytyä.

Vuosia sitten mieleeni nousi ajatus reppana-teologiasta. En tiedä, ovatko muut tällaista termiä käyttäneet. Tuo ajatus liittyi havaintoihin, joita olin omasta ja muiden ihmisten elämästä tehnyt. Ulospäin kaikki saattaa näyttää oikein tai jopa erittäin hyvältä, mutta kun hieman pintaa raaputetaan, niin alkaakin löytyä kaikenlaista ei-niin-miellyttävää. Tästä päädyin siihen ajatukseen, että jokainen ihminen on jollakin tavalla reppana. Sitä ei ole aina helppo myöntää, mutta kuitenkin se on ainakin itselleni hyvin vapauttavaa. En tarkoita sitä, että sen taakse voisi tai pitäisi piiloutua ja siten vapautua kaikesta vastuusta, vaan sitä, että voin suhtautua itseeni ja toisiin ihmisiin armollisesti. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä tule täydelliseksi. Silloin, kun asiat eivät mene niin kuin pitäisi, voi pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Se ei ole helppo tie, mutta se lienee kuitenkin ainoa tapa kasvaa edes hieman ja päästä irti tavoista ja teoista, jotka ärsyttävät itseä ja toisia ihmisiä. 

Pekka