Kategoria: Luemme Raamattua

2 Aik. 28

Elämän synkimmät ajatukset  tuntuvat piinaavan itseäni usein juuri yöllä. Monena yönä olen herännyt, kun omat syntini ovat ahdistaneet minua. Olen pelännyt, että Jumala on hylännyt minut. Olen tuntenut suurta tyhjyyttä, tarkoituksettomuutta ja pelkoa. Olen kokenut olevani meressä, jossa pyörre imee minut syvyyksiin. Kun taas tällaisen pimeänä yönä rukoilin Jumalalta armoa osakseni niin mieleeni tulivat Heprealaiskirjeen sanat: ”jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa.” Nuo sanat tuntuivat siinä hetkessä tuovan itselle lohdun ja helpotuksen. Mieleeni tuli ajatus, että jos Jumala olisi minut hylännyt, niin en edes ajattelisi häntä. En kääntyisi hänen puoleensa armoa pyytäen. Tuntui, että ahdistus toi minut Jumalan armon ja rakkauden äärelle. Yön pimeyden keskellä Jumala muistutti minua armostaan ja koin taas armollisen Jumalan läsnäolon. Tämän päivön luvussa kerrotaan kuinka Jumala monella tapaa kuritti Israelilaisia. Luvussa todetaan näin:  “Suuren ahdinkonsakaan aikana kuningas Ahas ei kääntynyt Herran puoleen.” 2. Aik.‬ ‭28:22‬. Ahas palvoi epäjumalia, luotti omiin voimiinsa ja ihmisiin eikä Jumalaan ja hänen armoonsa. Jumala olisi halunnut hänen vain kääntyvän hänen puoleensa. Jumalan kuritus voi olla erilaista eri ihmisten kohdalla, sen takana on kuitenkin rakkaus. Jumala haluaa meidän pysyvän hänen armossaan ja rakkauden tiellään. Se on hänen tahtonsa. Minua hän ohjasi taas oikealle tielle, luottamaan hänen ansioonsa ja armoonsa, eikä omiin tekoihini. Tänäänkin voin todeta sinulle: Jumala ei ole hylännyt sinua eikä minua. Hänen sylinsä on aina avoinna sinulle ja minulle.

2 Tim. 4

Sanoilla on merkitystä, sanotuilla sanojen hetkellä ja paikalla on merkitystä. “Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” 2Tim. 4:2‬ Itselle tuli mieleen, että sopiva ja sopimaton aika liittyisi enemmänkin itseeni. Monesti meidän itse pitämämme asiat ja hetket tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin hetken pysähtyminen lähimmäisen vierelle. Tuntuu, että Paavali kehottaa Timoteusta julistamaan jatkuvasti sanaa, myös silloin, kun se ei olisi Timoteukselle sopiva aika. Nuhtelu ja moite ovat sanoja, joissa tuntuu negatiivinen sävy. Tuntuu, että nuo kaksi sanaa ovat enemmänkin aiheuttaneet ihmisille henkisiä vammoja tai eivät ole tuottaneet ainakaan itselle tai toisille hyvää. Olen itse ainakin käyttänyt väärin moitteita ja nuhtelua. Toki monia muitakin lähimmäisiä loukanneita sanoja. Kuitenkin Paavali kehottaa Timoteusta käyttämään myös nuhtelua ja moittimista.

Millainen nuhtelu ja moite voisivat sitten olla sellaisia, jotka tuottaisivat ympärille oleville ihmisille hyvää, rohkaisisivat heitä elämässään ja vahvistaisivat heidän uskoaan. Jos katsoo, miten kirjeessä nuhteilla ja moitteilla tarkoitetaan, niin pitää palata hieman taaksepäin ja lukea vielä eteenpäin. “Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.” 2. Tim. ‭3:14‬. Lisäksi “Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.” 2. Tim. 3:16-17‬. Luvussa kolme on luetteloita millaisia ihmiset ovat, kun kuuntelevat ketä tahansa opettajaa. Lisäksi siellä kuvaus siitä, mitä apostolit opettivat, kuvaus mitä heidän opetuksensa sai aikaan ympärillä olevissa ihmisissä. Niiden tarkoitus ei ollut käyttää ketään hyväkseen eikä vahingoittaa ketään, vaan tuoda hyvän Jumalan tahto esille. Nuhtelun ja moitteen tarkoitus on ohjata ihmisiä pysymään apostolien opetuksessa, armon evankeliumissa. Niiden tarkoitus on tuoda hyvää ihmisen elämään. Jumalan sanasta löytyvät ohjeet hyvän Jumalan tahdon mukaiseen elämään, näitä sanoja tulee käyttää viisaasti, ei toisia lyöden. Sopivasti sanottuna, sopivassa hetkessä, ei välttämättä itselle sopivassa, ne tuottavat hyvää ympärillä oleville ihmisille. Herra anna minulle tänäänkin sinun hyviä armon sanoja ja rohkeutta sanoa niitä silloinkin, kun minulla olisi omasta mielestä liian kiire toisen vierelle pysähtymiseen.

Mika M

2 Aik. 27

”Jotamista tuli mahtava hallitsija, koska hän vaelsi horjumatta Herran, Jumalansa, tietä.” (2. Aik. 27:6) Pojasta polvi paranee. Jotamin isä Ussia ylpistyi ja lankesi vallan kasvaessa, mutta hänen pojastaan Jotamista ei sanota näin. Jumala palkitsee uskollisuuden suurella vastuulla ja menestyksellä. Hienoa nähdä, että valta ja menestyminen ei johda automaattisesti ylpistymiseen ja lankeamiseen. Jotam kesti Jumalan siunauksen.

2 Tim. 3

Paavali puhuu viimeisten päivien ihmisistä. Hän kirjoittaa mm. näin: ”He ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!” (2. Tim. 3:5)

Muistan erään tilanteen, jossa pappi opetti nuoria. Häneen puheestaan välittyi sellainen kuva, että kristillisyyden ytimessä on hyväntekeväisyys ja lähimmäisen rakastaminen. Minua alkoi ahdistaa. Tästä puuttuu evankeliumi, joka on Jumalan voima!

Hyväntekeväisyys ja lähimmäisen rakastaminenhan ovat Jeesuksen opettamia hyviä juttuja, mutta jos tiputamme evankeliumin voiman ja Pyhän Hengen todellisen vaikutuksen kristinuskosta pois, se ei enää ole kristinuskoa.

C.S. Lewis on todennut: ”Mitään toissijaista ei voi saavuttaa niin, että se asetetaan ensisijaiseksi. Kun Jumalan arvojärjestys muutetaan, ensisijaisiksi Jeesuksen tilalle asetetut seikat, mitä ne nyt sitten ovatkin, näyttävät yhä uudelleen karkaavan käsistä.”

Jeesus sanoo saddukeuksille: ”Te kuljette eksyksissä, ja mistä syystä? Koska ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.” (Mark. 12:24)

Tarvitsemme sekä Raamatun tuntemuksen että Jumalan voiman, jotta pysymme oikeassa suunnassa.

Ohjaa Pyhä Henki minua, että minusta välittyisi ensisijaisesti evankeliumi ja Jumalan voima.

Topi

2 Aik. 26

Jumalan siunaus on vaarallista. Niin helposti otamme siitä pisteet itsellemme ja ylpistymme: ”Mutta valtansa kasvaessa Ussia ylpistyi ja alkoi tehdä syntiä. Hän luopui Herrasta, Jumalastaan…” (2. Aik. 26:16) Yksi merkittävä uskossa kasvun osa-alue on se, että pystyn antamaan kunnian itseni sijasta Hänelle, kenelle se kuuluu.

2 Tim. 2

Eilen kirjoitin uskon ja Jeesuksen opetuslapseuden siirtymisestä sukupolvien ketjussa. Timoteuksella, hänen äidillään ja isoäidillään on kaikilla sama vilpitön usko (1. Tim. 1:5). Nyt Paavali ohjeistaa Timoteusta tätä moninkertaistumisen periaatetta koko seurakunnan kontekstissa.

”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” (2. Tim. 2:2)

Tässä tulee ilmi opetuslapseutta usemmassa polvessa. Paavali on opettanut Timoteusta. Hänen tulee uskoa opetus luotettaville ihmisille, jotka sitten taas pystyvät opettamaan muita. Tämä on jotain muuta kuin sitä, että seurakunta tulee viikosta toiseen kuulemaan papin opetuksen. Opetuksen on tarkoitettu menemään eteenpäin.

Ef. 4:11-12 puhutaan viidestä palveluvirasta, joiden tehtävänä on tehdä pyhät valmiiksi palvelutyöhön. Yksi tällainen palveluvirka on opettaja. Minulle tulee tästä sellainen kuva, että opettajan palveluviran omaavan tehtävä ei ole vain opettaa, vaan opettaa muita opettamaan. Seurakuntaan ei tulla vain ruokittavaksi, vaan seurakuntalaisia opetetaan ruokkimaan muita. Mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa KohtaamisPaikassa? En tiedä. Pyhä Henki meitä johdattakoon.

Topi