Kategoria: Luemme Raamattua

Ps. 26

Psalmi 26 päättää viikkomme yhtä hassujen pohdintojen ääreen kuin mitä tiistaina kävimme läpi. Jos tiistaina psalmitekstin pohdinnan kohteena oli menestymisen ja ylpistymisen välinen rajanveto, voisi tämän päivän psalmin äärellä miettiä sitä, milloin ihminen voi todeta Jumalan edessä eläneensä nuhteettomasti. Ainahan puhutaan siitä, miten Jumalan edessä kukaan ei ole vanhurskas, mutta Daavid on jutellut selkeästi Jumalalle myös siitä, miten hän on elänyt ainakin pääosin nuhteettomasti. Mikähän sen funktio voisi olla? Kiitollisuus? Kisaväsymyksen purkaminen? Voisiko kyseessä olla se, että ihminen haluaa purkaa Jumalalle joskus myös sitä, miltä asiat inhimillisesti katsoen näyttävät? Jos aina ei jaksa ajatella asioita Jumalan näkökulmasta, vaan joskus on tarpeen myös todeta Jumalalle, että minä koen näin, minusta tuntuu tältä, minusta asia on näin? Olen kuullut sanottavan, että psalmeissa näkyy, miten Jumalalle voi jutella aivan kaikesta riippumatta siitä, mikä olisi poliittisesti korrektia. Ehkä tässäkin näkyy siitä jotain tai sitten Jumalan edessä voi todella sanoa joskus eläneensä nuhteettomasti. Mene ja tiedä.

Room. 16

Tänään päätämme Roomalaiskirjeen. Roomalaiskirjeen viimeisessä luvussa on kosolti terveisiä uskovaisille veljille ja sisarille sekä lyhyitä kehotuksia kristityn vaellusta varten. Tänään kiinnitin iloisesti huomiota siihen, miten paljon Paavali lähettää terveisiä naisille. Olimmepa naispappeuskysymyksestä mitä mieltä tahansa, selvää on kuitenkin, että naisten merkitys seurakunnassa on alusta asti ollut suuri. Naiset eivät ole olleet olemukseltaan hentoja sivustaseuraajia, vaan he ovat Paavalin sanojen mukaisesti todella nähneet vaivaa ja tehneet töitä. Aivan luvun ja koko kirjeen lopussa on myös jae, jonka haluan nostaa meille kaikille varustukseksi alkavaa viikkoa vasten: ”Ylistys hänelle, joka pystyy voimallaan vahvistamaan teitä, niin kuin ilmoittaa evankeliumi, jota minä julistan, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä!”

Esteri

Ps. 25

”Hyvä ja oikeamielinen on Herra, hän neuvoo syntisille tien.” Tänään psalmia lukiessani huomioni kiinnittyi erityisesti jakeeseen 8. Hän neuvoo syntisille tien. Taitaa olla niin, että monet synnit ovat useiden ihmisen ja olosuhteiden mahdollistamia/pakottamia, eivätkä välttämättä ollenkaan vain yhden ihmisen asioita. On esimerkiksi todella vaikeaa löytää nopea ratkaisu tilanteeseen, jossa avoliitossa elävästä pariskunnasta toinen osapuoli tulee uskoon, ja haluaisi tämän jälkeen naimisiin, mutta toinen haluaa päinvastaista. Tai joskus on todella vaikeaa ratkaista pitkään jatkuneita ristiriitoja ihmisten välillä, kun ei enää tiedetä, kenen on syytä olla pahoillaan ja mistä. Näissä tilanteissa voimme kuitenkin luottaa siihen, että Jumala neuvoo syntisille tien. Synti kietoutuu elämään mitä kipeimmillä ja monimutkaisimmilla tavoilla, mutta Jumala on näitä olosuhteita suurempi. Meidän ei tarvitse osata ja tietää kaikkea yksin, vaan voimme luottaa siihen, että aito ja kestävä toivomme on Jumalassa. Jumalassa, joka tekee meissä työtään, kun kuljemme rukoillen.

Room. 15

Roomalaiskirjeen viidennessätoista luvussa Paavali perustelee ja esittelee laajasti sitä, miten evankeliumi on todella tarkoitettu kaikille kansoille. Olen törmännyt usein kysymykseen siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Jeesuksesta. Kysymys on erittäin tärkeä ja keskeinen, ja kannustan jokaista perehtymään sitä koskeviin kirjoihin, artikkeleihin ja podcasteihin. Kuitenkin Paavalin tekstin pohjalta haluan nostaa esille erään näkökulman, jota olen itse pyöritellyt paljon: Vaikka myös kristinuskossa on erityisiä haasteita liittyen siihen, että kaikki eivät ole kuulleet hyvää sanomaa, ei minkään uskonnon piirissä ole kyllä samalla tavalla välitetty niistä, jotka eivät ole kuulleet eivätkä tiedä. Heti kun kristinusko syntyi, Jeesus antoi lähetyskäskyn. Kahdentuhannen vuoden aikana kristinusko on viety aivan kaikkialle maailmaan, ja ihmiset ovat olleet valmiita asettamaan jopa henkensä alttiiksi tämän sanoman edestä. Sanoisin siis, että vaikka teologiset ongelmat eivät sormia napsauttamalla poistukaan, on uskontomme aivan selkeästi erityinen siinä, mitä lähetykseen tulee. Jos minä olisin Jumala ja haluaisin pelastaa kaikki ihmiset, ja tarjolla olisi jokin suurista maailmanuskonnoista, valitsisin juuri tämän toimintamallin, jota kristinusko edustaa.

Esteri

Ps. 24

Psalmi 24 alkaa: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat. Hän on sen perustanut merien päälle, kiinnittänyt lujasti virtojen ylle.” Nämä jakeet kuvaavat hyvin, miten kristillinen maailmankuva rakentuu sille ymmärrykselle, että maailma on johdonmukainen, todella olemassa oleva ja tutkimisen arvoinen. Olen viime aikoina törmännyt monissa eri lähteissä siihen, miten tämä kristillinen maailmankuva on mahdollistanut tieteen kehittymisen. Vaikka uskontoja pidetään yleisesti tiedevastaisina ja on pidetty jo kauan aikaa, on kuitenkin tärkeää muistaa, että tiede on alunperin kehittynyt ainakin osin nimenomaan siltä pohjalta, että voimme tutkia maailmaa, kun sen takana on järjellinen ja hyvä Luoja. Tämän tiedostaminen on tärkeää paitsi yleissivistyksen myös oman tiedesuhteemme kannalta. Voimme hyvillä mielin tutkia maailmaa myös järjellisesti, sillä tiede ei ole uhka. Eräs hyvä ystäväni kiteytti asian osuvasti: ”Maailmaa tutkiessa ei voi tulla vastaan mitään, mikä kumoaisi uskon, koska maailma on Jumalan luoma!”

Room. 14

Roomalaiskirjeen neljännessätoista luvussa on jotain hyvin oleellista siitä, miten erotamme synnin tekemisen oikein tekemisestä. ”Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa.” (Jae 6) Aikaamme leimaa hyvin vahvasti väittely oikeasta ja väärästä. Oikea ja väärä pyritään ratkaisemaan argumenttien ja todennäköisyyksien kautta. En ole tätä vastaan! Mutta henkilökohtaisessa uskonelämässä luotan myös erääseen toiseen keinoon: sisäiseen rauhaan. Vaikka ihmisen omatunto on toki keskeneräinen (joillain liian hiljainen, joillain liian äänekäs), olen omassa elämässäni huomannut, miten omatuntoni on kuitenkin hämmästyttävän usein linjassa sen kanssa, mitä Raamattu näyttäisi sanovan asiasta. Jos olen elänyt vastoin sitä, minkä uskon Raamatun pohjalta oikeaksi, olen menettänyt melko pian kokemuksen sisäisestä rauhasta. Ja toisaalta minun täytyy sanoa, että hyvin harvoin tapaan ihmisiä, jotka eläisivät täysin rauhassa ja levollisina Raamatun Sanaa vastaan. Erilaisten moraalisten valintojen edessä on siis hyvä kysyä: tuoko tämä minulle rauhaa? Tuoko tämä kokemuksen Jumalan kunniaksi elämisestä? Voinko kiittää Jumalaa tämän kautta? Nämä kysymykset ovat myös siitä hyviä, että ne eivät syytä ja leimaa, vaan osoittavat, miten se, että valitsemme oikein, tuo elämäämme rauhaa, jota synnissä eläminen ei voi koskaan tarjota.

Esteri