Kategoria: Luemme Raamattua

Tuom. 5

Tässä luvussa Debora ja Barak laulavat voittolaulun. Psalmien kirja on täynnä lauluja, mutta paikoitellen muuallakin Raamatussa joku puhkeaa laulamaan. Tässä laulussa juhlitaan voittoa vihollisesta. Voitosta kerrotaan edellisessä luvussa.

Jumala muistutti naisprofeetta Deboran kautta Barakia kehotuksesta lähteä taisteluun vihollista vastaa ja Jumalan lupaamasta voitosta (Tuom. 4:6-7). Barak selvästi empi Jumalan kehotuksen noudattamisessa. Hän kuitenkin suostui siihen, jos Debora lupasi lähteä hänen mukaansa (Tuom. 4:8). Depora suostui ja he ottivat yhdessä uskon askeleen Jumalan kutsussa. Nyt he saivat yhdessä juhlien laulaa Jumalan uskollisuudesta ja hänen lupaustensa toteutumisesta.

Usein itsekin emmin Barakin tavoin Jumalan kutsujen ja puheen edessä. Onko tämä sinusta Herra? Mistä voin tietää, että olet mukana? Jumalan äänen kuuleminen on joukkuelaji. Kun saan joltain toiselta vahvistuksen asiaan, se rohkaisee minua astumaan uskossa eteen päin. Sitten jos joku toinen vielä ottaa askeleen yhdessä minun kanssani, niin askeleen ottaminen on jo huomattavasti helpompaa. Tuottaa suurta iloa ja on uskoa vahvistavaa katsoa jälkeen päin, miten Jumala on ollut uskollinen ja lupaukset ovat kantaneet.

Vaikka Barak oli empiväinen, hän silti otti uskon askeleen. Hänet nostetaan uskon esikuvien joukkoon vielä paljon myöhemmin kirjeessä Heprealaisille: ”Minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista… Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen.” (Hepr. 11:32-33)

Joh. 20

Johannes ei käytä evankeliumissaan itsestää omaa nimeään, vaan kuvaa itseään opetuslapseksi ”joka oli Jeesukselle rakkain” (Joh. 20:2). Tämä on joskus ihmetyttänyt minua. Kuulostaa jotenkin ylpeältä ja eriarvoistavalta. Eikö Jeesuksen rakkaus ole kaikkia kohtaan yhtä suuri?

Kerran olin opettamassa opetuslapseuskoulussa Perheniemessä ja johdin porukkaa ylistykseen. Itsellä ei ollut mitenkään voittaja fiilis. En kokenut kylpeväni Jumalan rakkaudessa. Ylistystilanteen keskellä koin Jumalan kuiskaavan minulle: ”Sinä olet minun suosikkini”. Hetkonen… Tuota noin. Täällähän on nämä kaikki muutkin ja enhän minä nyt mitenkään erityinen ole.

Tätä sulatellessa, olen tullut siihen tulokseen, että kaikkivaltiaalla Jumalalla on varaa sanoa meille kaikille: ”Sinä olet minulle rakkain. Sinä olet minun suosikkini”. Jumalan rakkautta ja mielisuosiota meitä kohtaan ei voi kuvata vähemmällä kuin superlatiivilla.

Topi

Tuom. 4

Joh. 19

Johanneksen evankeliumin yhdeksästoista luku kertoo meille pitkäperjantain tapahtumista: kuinka Pilatus taipui yleisön painostuksen edessä, kuinka Jeesus ristiinnaulittiin ja kuinka kirjoitukset kävivät toteen. Olen miettinyt jonkin verran sitä, miten pitkäperjantain kertomuksiin saattaa jossain määrin tottua. Esimerkiksi sanat ”Jeesus kärsi sinun tähtesi” voivat kuulostaa kristityn korvaan niin tavallisilta, ettei niitä tule sen enempää ajateltua.

Ehkä juuri tästä syystä pitkäperjantai on itselleni niin kovin tärkeä: vuodessa on ainakin yksi päivä, jolloin hiljennymme kollektiivisesti vain sen äärelle, miten paljon meidän edestämme on tehty. Mutta! Jos ystävänpäivänkin kohdalla todetaan, että ystävänpäivähän on oikeasti joka päivä, niin kuinka paljon useammin meidän pitäisikään viettää pitkäperjantaita. Voimme vaikka tänäkin sunnuntaina pysähtyä aivan erikseen tämän pohdinnan äärelle.

Tarvo Laakso laulaa kuuluisassa kappaleessaan Krusifiksin juurella: ”Minun kurjan syntisen / olis tullut kuolla / Minun tulis olla nyt / roikkumassa tuolla”. Voimme pysähtyä ajattelemaan näitä sanoja. Jeesuksen ristintyö ei ollut vain sitä, että Hän jollain abstraktilla tavalla teki elämästämme ihmeellistä, johdatuksessa kulkemista. Tai että ristintyö olisi antanut meille lopultakin syyn tulla yhteen tekemään hyvää. Ei, vaan Jeesus todella kärsi rangaistuksen, joka olisi kuulunut meille. Itseni tämä pohdinta vie väistämättä siihen johtopäätökseen, ettei kukaan tekisi tuollaista, ellei motiivina olisi rakkaus.

Siunattua ja armorikasta alkavaa viikkoa!

Esteri

Tuom. 3

Joh. 18

Tänään lukiessani päivän Uuden testamentin kohtaa kiinnitin huomiota siihen, miten luvussa puhutaan totuudesta. Jeesus sanoi Pilatukselle, että Hän on tullut maailmaan todistaakseen totuuden puolesta. Lisäksi Jeesus vastasi vartijalle, joka häntä löi: ”Jos puhuin väärin, osoita, mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?”. Me elämme kulttuurissa, jossa puhe totuudesta nähdään väkivaltana. Jonkin asian väittäminen totuudeksi riistää jonkun toisen oikeudet, ja näin on välttämätöntä ajatella, ettei mitään totuuta lopulta olekaan. Tietysti meidän on tärkeää kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että jokaiseen kysymykseen ei ole suoraa vastausta, ainakaan ihmisellä. Mutta on suhteellisen eri asia ajatella, että minä en aina tiedä totuutta, kuin että minkäänlaista totuutta ei ole lainkaan olemassa. Kristittyinä meidät on kutsuttu uskomaan siihen, että Jeesus on tie, totuus ja elämä. Monet kysymykset jäävät vastauksia vaille, monissa asioissa meidän täytyy tyytyä kompromissiin. Mutta meidän ei tarvitse elää vain omien subjektiivisten kokemustemme varassa, vaan saamme uskoa, että on olemassa meistä riippumaton, objektiivinen totuus. Joillekin ihmisille tällainen puhe on kauhistuttavaa, mutta itse uskon, että pohjimmiltaan jokainen ihminen kaipaa totuutta, joka ei ole lähtöisin hänestä itsestään, sillä kuten tiedämme: ihminen on syntinen ja Jeesus itse vakuuttaa, että nimenomaan totuus tekee meidät vapaiksi (Joh. 8:32).

Esteri