Kategoria: Luemme Raamattua

4 Moos. 27

Menneestä on helpompi päästää irti, kun tietää jättävänsä sen hyviin käsiin tai hyvään kuntoon. Oli kyse sitten siitä, että siivoaa seurakunnan tilat illan jälkeen tai perehdyttää työntekijän ennen omaa siirtymistään toisiin tehtäviin, on hyviin käsiin tai kuntoon jääminen aina mielenrauhaa tuova asia. Päivän Vanhan testamentin tekstissä Mooses pyysi Jumalalta itselleen seuraajaa, ennen kuin hänen täytyisi kuolla. Jumala vastasi pyyntöön ja Joosuasta tuli Mooseksen seuraaja. Tapahtumaketjulla on toki monenlaisia muitakin myönteisiä vaikutuksia, mutta yksi niistä on se, että Mooses sai lähteä rauhassa. Mihin asioihin sinä toivoisit elämässäsi tai menneisyydessäsi samanlaista irtipäästämisen rauhaa? Voisitko pyytää Jumalalta jotakin konkreettista sen avuksi, että voisit siirtyä hyvillä mielin eteenpäin ja jättää menneen talven lumet taaksesi?

Fil. 4

Tuntuuko sinusta koskaan, ettet oikein jaksaisi iloita, rukoilla, anoa tai kiittää? Tuntuuko näiden asioiden tekeminen enemmän velvollisuudelta kuin oikeudelta? Olen itse kamppailut jonkin verran sen kanssa, että Raamatun vapauttaviksi tarkoitetut käskyt, kuten ”älä pelkää”, muuttuvat yhdeksi taakaksi lisää, sen sijaan, että ne saisivat minussa aikaan helpotusta ja rauhaa. Tällainen lienee hyvin tyypillistä tunnollisten ja neuroottisten ihmisten keskuudessa. Jossain vaiheessa sain lohtua siitä yksinkertaisesta, painotuseroon viittaavasta ajatuksesta, että minun ei ensisijaisesti tarvitse luottaa Jumalaan, vaan minä saan luottaa Jumalaan. Minun ei tarvitse rukoilla, vaan minä saan rukoilla. Jollekin tällainen älyllinen kikkailu saattaa tuntua täysin turhalta. Saattaa olla, että kaikki eivät edes tunnista tätä ongelmaa. Mutta väittäisin, että siitä puhuminen on silti laajasti tärkeää, koska sen ydinpointti on sovellettavissa paljon muuhunkin kuin henkilökohtaisen hartauselämän toteuttamiseen. Uskon, että käyttäydymme täysin eri tavalla, jos ajattelemme, että ihmisten täytyy tulla kristityiksi, sen sijaan, että ajattelisimme, että heillä on oikeus tulla kristityiksi. On toki totta, että meidän täytyy uskoa pelastuaksemme, mutta korostamalla liikaa siihen liittyviä henkilökohtaisia velvollisuuksia, voimme olla vaarassa riskeerata herkkien ja tunnollisten ihmisten mielenterveyden.

Esteri

4 Moos. 26

Päivän Vanhan testamentin luku kuuluu niihin osioihin Raamatussa, jotka eivät yleensä kauheasti puhuttele yksittäistä maallikkolukijaa. Tulin tänään kuitenkin miettineeksi sukuluetteloiden historiallisuutta, johon olen tutustunut jonkin verran mm. Uuden Tien toimittaman Mitä ihmettä? Polttavia kysymyksiä Raamatusta ja uskosta -kirjan (2007) avulla. Kyseisessä kirjassa Pirkko Valkamalta kysytään, voisiko sukuluetteloiden perusteella määrittää ihmiskunnan iän. Valkama vastaa, että ei, sillä Vanhassa testamentissa joskus tiivistetään sukuluetteloita. Tiedämme, että välistä puuttuu tyyppejä. Käytännössä tämä toteutuu esimerkiksi niin, että Aadamista Nooaan ja Seemistä Abrahamiin on valikoitu tasan kymmenen sukupolvea, samoin Jeesuksen sukuluettelo Matteuksen evankeliumissa on jaettu kolmeen neljäntoista sukupolven osioon. Tätä ei ole tarkoitettu huijaukseksi. Toteamalla, että ”jollekin syntyi se-ja-se”, voidaan oikoa mutkia suoriksi, vähän samalla tavalla kuin sanotaan, että Jeesus on Daavidin poika. Jos siis kuulee sanottavan, että Raamatussa (erityisesti sukuluetteloissa) on historiallisia epätarkkuuksia, sen ei tarvitse olla mikään ongelma. Tämä on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten meidän tulee ymmärtää, ettei Raamattua ole kirjoitettu länsimaisesta logiikasta käsin. Toki en osaa sanoa päivän Vanhan testamentin kohdan historiallisesta tarkkuudesta tai epätarkkuudesta mitään, mutta pointti silti säilyy: jos jotain epätarkkuutta löytyykin, sen ei tarvitse olla mikään ongelma.

Fil. 3

”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” (Jakeet 18-19) Päätin tänään tarttua luvun synkkiin jakeisiin, vaikka ympärillä olisikin ollut paljon rakkautta, iloa ja toivoa. Jos sinä keskityt mieluummin niihin, niin anna palaa. Itse kuitenkin mietin tänään sitä, miten tuomitsevilta Paavalin sanat kuulostaisivat, ellei Paavali olisi lisännyt sanoja ”sanon aivan itkien”. Tästä mielikuvasta käsin teksti ei kuulosta tuomitsevalta, vaan surulliselta: miksi te ette ymmärrä, että paljon parempaakin olisi saatavilla? Miksi te ette vastaa Jumalan kutsuun? Raamatussahan on tällaista tekstiä paljon, ja monet kokevat sen ongelmallisena juuri siksi, että se kuulostaa pelottelevalta ja tuomitsevalta. Mutta entä jos se lausutaankin (ainakin toisinaan) täynnä huolta, surua ja välittämistä? Voisiko se hyvin pitkälti muuttaa käsityksemme siitä, että Raamattu on vain vihainen ja tuomitseva? Jos nämä sanat lausutaankin samalla rakkaudella kuin vanhemman sanat päihdeongelmaiselle nuorelle tai ystävän sanat ylisuorittajalle?  Entä jos näiden sanojen pohjalla ei ole ajatus ”sinne vaan kadotukseen”, vaan ”rakas, käänny takaisin vielä, kun pystyt”?

Esteri

4 Moos. 25

Päivän Vanhan testamentin luku kertoo inhimillisyydestä, joka meissä kaikissa asuu: kun joku arvostamamme ja ihailemamme henkilö toimii vastoin Jumalan tahtoa, alamme mekin usein pikkuhiljaa luisua siihen suuntaan, että ehkäpä Jumalan tahdosta ei tarvitse niinkään välittää. Tämä on inhimillistä ja kuuluu siihen, miten meidät on rakennettu: me haluamme kuulua laumaan ja olla ystäviä toisillemme. Eli tavallaan taustalla on äärimmäisen luonnollisia ja hyviä mekanismeja. Jumala tietää tämän ja on siksi antanut meille ohjeita tältä suojautumiseen, kuten sen, että seurakuntien tulisi suojautua harhaopeilta (esim. Tit. 3:10), ja että yksittäisen kristityn ei tulisi laiminlyödä seurakunnan kokouksia (Hepr. 10:25). Jotkut laskevat mukaan myös sen, että avioliitto tulisi solmia lähtökohtaisesti vain uskovien kesken (2. Kor. 6:14). Oli käytännön toteutus mitä tahansa, on tärkeää tiedostaa, että me olemme lauma-ajattelijoita, ja jokaisen meistä tulee vetää omat rajamme tältä suojautumiseen. 

Fil. 2

Filippiläiskirjeen toisessa luvussa on kehotuksia Jumalan mielen mukaiseen elämään sekä käytännön kerrontaa siitä, ketkä tulevat milloinkin käymään seurakunnassa. Luvun alkupuolella Paavali kehottaa yksimielisyyteen. Pysähdyin tänään miettimään, mitähän se mahtaa tarkoittaa. Onko se sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä, vai sitä, että erimielisyydet eivät nouse keskiöön niin, että kaiken keskiössä säilyy rakkaus ja kunnioitus? Kontekstista päätellen jälkimmäinen vaihtoehto ei olisi välttämättä ollenkaan poissuljettu. Pohdimme muutama viikko sitten seurakunnan iltakokoontumisessa, että jos nyt ihan oikeasti ajatellaan, niin olisiko meidän mielestämme täydellinen kristikunta sellainen, jossa oltaisiin kaikesta täysin samaa mieltä. Tulimme siihen lopputulokseen, että ehkä oikeastaan ei. Niin kliseistä kuin se onkin, niin onhan erilaisuus rikkautta. Mutta! Jos palataan tekstiin, niin tärkeää on kuitenkin se, että erimielisyys ei muodostu vihamielisyydeksi. Jos esittämäni tulkinta tästä raamatunkohdasta on mahdollinen, se haastaa meitä entistä enemmän keskinäiseen rakkauteen ja arvostukseen.

Esteri