Kategoria: Luemme Raamattua

Päivän luvussa on kaksi selkeästi eroavaa teemaa. Ensin puhutaan Israelin naapurimaasta Edomista ja sen jälkeen kelvottomista uhrilahjoista.

Puhe Edomia vastaan tuntuu hyvin ankaralta ja ehdottomalta. Tämä on kohta, johon Paavali viittaa Roomalaiskirjeen luvussa 9:

Onhan kirjoitettu: »Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin.» Mitä me tähän sanomme? Ei kai Jumala ole epäoikeudenmukainen? Ei suinkaan. Hän sanoo Moosekselle: »Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon.» Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.

Itselleni tämän ymmärtäminen ei ole helppoa. Se kuitenkin alleviivaa sitä, että pelastus on Jumalan käsissä. Jos yritämme pärjätä omien tekojemme avulla, olemme kuin Edom, jolle Malakia sanoo näin:

Luvun toinen teema on siis kelvottomat uhrilahjat. Jumala haluaa parasta, eikä vain jotain ylimäärää. Itse yhdistän tämän Jeesuksen opetukseen köyhästä leskestä, joka laittoi uhriarkkuun vain pari kolikkoa, mutta siinä olikin kaikki, mitä hänellä oli. Tässä asiassa haluaisin kyllä kasvaa.

Joh. 19

Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan on paljon viittauksia Vanhassa Testamentissa. Helpottaakseen niiden huomaamista Johannes usean tapahtuman kohdalla liittää siihen lauseen: ”Näin tapahtui, jotta toteutuisi kirjoituksen sana”. Joskus on kyse jostain aivan pienestä merkityksettömän tuntuisesta yksityiskohdasta, kuten siitä, että Jeesuksen paitaa ei jaettu osiin, vaan siitä heitettiin arpaa. Tämä kaikki kertoo siitä, että Johannes, muiden evankeliumien kirjoittajien tavoin, halusi varmistaa, että Jeesuksen ristinkuolema todella oli osa Jumalan suunnitelmaa. Kuten muutama päivä sitten kirjoitin, se oli orjan kuolema. Juutalaisessa kontekstissa se tarkoitti sitä, että sen kohteeksi joutunut oli kirottu. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa se merkitsi jotain niin kamalaa, että sitä ei haluttu edes ajatella. Ajatus siitä, että Jumala käyttäisi ristinnaulitsemista suunnitelmiinsa, oli siis todella vaikea ymmärtää, saati sitten uskoa. Kun Paavali kirjoitti, että hän haluaa tuntea vain Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna, hän tiesi sanovansa jotain hyvin radikaalia.  

Minusta tuntuu, että tässä on montakin näkökulmaa, joita en ole aiemmin oikein ymmärtänyt. Ja varmaan on vielä monta jäljelläkin! Olen pienestä pitäen kasvanut ajatukseen, että Jeesus kärsi meidän vuoksemme ja puolestamme. Tämä on tietysti oikein, mutta olin taipuvainen ajattelemaan, että ylösnousemuksen jälkeen kaikki paha ja ikävä jäi taakse. Kuitenkin Jeesus oli ylösnousemuksensa jälkeenkin se, jonka ihmiset olivat karkottaneet joukostaan ja tuominneet kuolemaan. Hän oli aikalaistensa mielestä häpeän alainen. Hänen muistonsa oli lopullisesta tahrattu. Vain kristityt näkivät Hänet Herrana. Heprealaiskirjeessä (13:13) on nämä sanat: ”Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.” Näitä sanoja on joskus tulkittu kehotukseksi eristäytyä muista, mutta uskon, että ne enemmänkin kuvastavat sitä, miten muut suhtautuivat Jeesukseen ja sitä kautta ensimmäisiin kristittyihin.

Minulle tämä kaikki kertoo siitä, että Jumala on todella ”heikoissa vahva”.  Olen tätä teemaa pohdiskellut nyt näissä kommenteissa useasti ja eri yhteydessä, kun se tuntuu aina tulevan uudestaan ja uudestaan esille. Siinä on jotain hyvin vapauttavaa. 

Tämän meidän oman lukuohjelmamme kannalta oli mukavaa, että monet päivän luvussa mainitut viittaukset Vanhaan Testamenttiin löytyvät Sakarjan kirjasta. Juuri sitähän me olemme lukeneet viime aikoina. Tämä osaltaan osoittaa, että tapamme lukea Vanhaa ja Uutta Testamenttia rinnakkain, on hyödyllinen ja merkityksellinen.

Marko

Sak. 14

Tämän päivän profetia Herran päivästä on kauheaa luettavaa. Jerusalem valloitetaan ja sen asukkaita kohdellaan raakalaismaisesti. Tässä on tärkeää huomata, että tätä kirjoitettaessa Jerusalem oli jo vallattu ja kamaluudet oli jo koettu. Ne eivät olleet siis ennustusta tulevasta, vaan kuvaus siitä, mitä oli jo tapahtunut. Kun tämän pitää mielessä, niin tekstistä löytyy lupaus: 

Joh. 18

Eilen Sakarjan kirjassa profetoitiin lyödystä paimenesta, jonka lampaat joutuvat hajalle. Tämä teksti jatkaa samaa teemaa Uuden Testamentin puolella. Jeesushan oli juuri aiemmin puhunut itsestään viinipuuna, jossa meidän kaikkien oksina tulisi pysyä kiinni.  Nyt opetuslapset saivat tuntea, mitä oikeasti tarkoitti olla omillaan. Pietarista paljastui väkivaltainen ja myös arka puoli. Toisista opetuslapsista emme tiedä. Yksi nimeltä mainitsematon jäi pitämään Pietarille seuraa ja toiset kaiketi vain pakenivat. 

Rohkeus vaatii aina oikean ympäristön. Toki siinä on yksilöllisiä eroja, mutta hyvin harva pystyy olemaan rohkea tilanteessa, jossa on ulkoista uhkaa, johon liittyy vielä julkinen nöyryytys. Tässä luvussa Pietari ainakin epäonnistuu surkeasti. Toisaalta tiedämme, että hän oli myöhemmin tilanteissa, jotka olivat hänelle henkilökohtaisesti paljon vaarallisempia, mutta silloin hän osoittikin suurta rohkeutta. Ulkoisesti noissa tilanteissa ei ollut juurikaan eroa, mutta Pietarille itselleen lähtökohdat olivat hyvin erilaisia. Apostolien teot kertovat, kuinka Pyhä Henki oli täyttänyt hänet, ohjasi ja antoi hänelle rohkeutta. Pietari ei ollut enää yksin.

Marko

Sak. 13

Päivän tekstissä kuvataan sellaista  aikaa, jolloin kukaan ei halua esiintyä profeettana. Uskoisin, että näin käy silloin, kun profetiat ovat menneet suurelta osin pieleen. Israelin historiassa näin on varmaan käynyt vaikkapa sodissa kärsittyjen tappioiden aikoina. Kuninkaiden ”hoviprofeetat”  olivat  usein propagandakoneiston osana, joten he  puhuivat ensisijaisesti hallitsijan mielen mukaisia asioita. Sakarja oli itsekin profeetta, joten hän oli varmasti saanut osansa tällaisten palkkalaisten pilkasta. 

Muuten Sakarjan kirja jatkaa vahvasti vertauskuvallisella linjalla. Edellisessä luvussa jo viitattiin Jeesukseen, joten on luonnollista ajatella, että synnistä puhdistava lähde viittaa myös Häneen. Varsinkin, kun myöhempään kohtaan, joka kertoo lyödystä paimenesta ja hajalle joutuneista lampaista, suoraan viitataan Uudessa Testamentissa. Muilta osin tätä lukua on kyllä vaikeampi yhdistää Jeesuksen elämään. Mutta tuo ensimmäisen jakeen ”lähde, joka puhdistaa synnistä” kyllä vertautuu suoraan Jeesuksen elämään ja Hänen opetuksiinsa. Jeesus sanoi toissapäiväisessä luvussa opetuslapsilleen näin: ”Se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät.” Yhdistämällä tämän lauseen päivän tekstiin, voimme oppia, että Jeesuksen puheet vaikuttavat puhdistavasti, aivan kuin virtaava vesi.

Joh. 17

Jeesuksen jäähyväisrukousta kutsutaan myös ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Sillä viitataan Heprealaiskirjeen ajatukseen Jeesuksesta ylipappina, jonka tehtävänä on rukoilla kansansa puolesta. Jeesus rukoilee kaikkien seuraajiensa puolesta, jotta he olisivat yhtä Hänen kanssaan, Jumalan kanssa ja keskenään. On huomiota herättävää, että nimenomaan yhteys on Jeesuksen asialistalla ensimmäisellä sijalla.  Jeesus antaa tälle myös selityksen. Yhteys on tärkeää, koska Isä ja Poika ovat yhtä. Olen törmännyt viime aikoina useasti ajatukseen, että meidän elämämme pitäisi kuvastaa teologiaamme. Esimerkiksi, koska uskomme saaneemme anteeksi, niin meidän tulisi itsemmekin olla anteeksiantavaisia. Sama pätee rakkauteen, sovitukseen, rauhaan ja siis myös yhteyteen. Siihen pyrkimällä epäsuorasti, kerromme Jumalasta, joka rakastaa jokaista ihmistä.

Yhteys on siis tapa todistaa, mutta tietenkin se on itsessäänkin arvokasta. Jos pyrimme yhteyteen, niin joudumme väistämättä kosketuksiin eri tavalla ajattelevien tai elävien ihmisten kanssa. Se rikastuttaa elämää ja toisaalta haastaa luutuneita käsityksiämme ja asenteitamme. 

Tämän tekstin ääressä on luontevaa pyytää yhteyttä kaikkien kristittyjen välille.

Marko