Kategoria: Luemme Raamattua

Ps. 132

Psalmissa puhutaan Daavidista, mutta siinä ilmeisesti pyydetään siunausta jollekin toiselle, kenties hänen jälkeläiselleen:

Room. 14

Erilaisuuden sietäminen on valtava haaste. Erilaisia käsityksiä on helppo suvaita, jos ne eivät haasta meitä itseämme. Mutta entäpäs jos ympärillämme on ihmisiä, joiden mielestä se, mitä syömme tai juomme on väärin tai jopa syntiä? Paavalin mukaan tällaisetkin ihmiset pitää hyväksyä. Hieman ehkä yllättäen hän kutsuu heitä ”heikkouskoisiksi”.  Ja ehkä onkin niin, että kun ihminen asettaa itselleen (turhia) sääntöjä, hän usein on elämässään heikoilla ja pyrkii rajoituksilla saamaan otetta ja hallintaa maailmaansa.

Tämä luvun ajatukset pohjautuvat siihen tosiasiaan, että vain Jumalalla on oikeus tuomita.  Halveksimalla tai tuomitsemalla toisia asetumme siis Hänen paikalleen ja asemaansa. Me emme tiedä tai ymmärrä kaikkea. Voimme hyvinkin olla väärässä jossakin asiassa, joka syystä tai toisesta vaikuttaa itsestään selvältä. Toisaalta Jumala voi puhua eri ihmisille eri tavalla. Samalla tavoin kuin meillä on erilaisia kutsumuksia ja tehtäviä, niin meillä on myös erilaisia painotuksia uskossamme. Ja tietenkin eri ihmisillä on erilaiset taustat ja elämäntilanteet ja senkin takia se, mikä sopii toiselle, voi toiselle olla paha virhe.

Tämä on vain niin kovin vaikeaa, koska haluaisimme elämän olevan yksinkertaista. Aika paljon tässä on kyllä kyse näkökulmasta. Jos keskitymme sääntöihin ja siihen, mikä on oikein ja väärin, emme oikein pääse yksimielisyyteen kaikista asioista. Sen sijaan jos keskitymmekin Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä, niin kaaos selkenee kummasti. Kyse on siis pitkälti asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tärkeintä onkin yhteinen kunnioitus ja rakkaus. Se antaa tilaa ja väljyyttä niin, että olemme valmiita hyväksymään eri tavalla  ajattelevia ihmisiä seuraamme. Miten Jeesus sanoikaan:

Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. (Joh 13: 33-34)

Marko

Ps. 131

Tässäpä vasta mielenkiintoinen laulu! Lyhyesti sen sanoma on, että laulaja on tyytyväinen.  Hän on saavuttanut rauhan. Psalmissa on myös maininta, että hän ei ole koskaan suuria tavoitellutkaan, joten selvästi taustalla on ajatus, että vähään tyytyvä elämänasenne on auttanut sisäisen rauhan saamisessa.  No niin, mietitäänpä hetki sitä, että tämä on Daavidin psalmi.  Olisi hauska tietää, missä vaiheessa hän tämän kirjoitti.  Ajatteliko hän tällä tavalla vaikkapa silloin, kun hän joutui elämään luolissa Saulilta piiilossa.

Tätä psalmia lukiessa tuli mieleeni Paavali, joka useassa kirjeessään kirjoitti samaan tyyliin. Hän oli tyytyväinen kaikissa olosuhteissa ja syykin oli sama. Hänellä oli sisäinen rauha, jota ei pikku murheet pystyneet horjuttamaan.

Room. 13

Esivalta on Jumalan palvelija. Tämän korostaminen on luterilaisuudelle ominaista. Ajatus siitä, että kristittyjen tulisi suhtautua hallitusvaltaan luottavaisesti yhdistettynä kultaiseen sääntöön, on joidenkin tutkijoiden mukaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusta. Tämä on myös minulle luontainen tapa ajatella. Itse asiassa olin jo aika vanha, ennen kuin opin, että kaikki kristityt eivät jaa tätä käsitystä. Varsinkin Yhdysvalloissa on tavallista ajatella, että esivallan tulisi puuttua ihmisten elämään mahdollisimman vähän ja esimerkiksi sosiaalityö pitäisi jättää seurakunnille. Tähän sisältyy usein epäluulo johtavassa asemassa olevia kohtaan. 

Laajemmin tästä luvusta voi oppia sen, että kaikenlaiset ihmiset voivat olla, usein tietämättäänkin, Jumalan asialla. Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan hallitsijat yleensä ottaen olivat pakanoita ja saattoivat vainota kristittyjä. Paavalikin oli saanut tästä osansa, mutta silti hän ajatteli, että nämä ihmiset olivat Jumalan palvelijoita. Ei niin, että he jotenkin olisivat olleet ”salakristittyjä”, vaan Jumala pystyi käyttämään heitäkin hyvien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Meille tästä on oppina se, että emme saa olla ajattelussamme mustavalkoisia ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että meidän ei tarvitse eristäytyä maailmasta, koska Jumalakaan ei ole siitä eristäytynyt.

Marko

Ps. 130

Tämä on tuttu synnintunnustuspsalmi. Tai siis sen alku on  sellainen. Loppua en muistanut ollenkaan, koska  siinä tunnelma vaihtuu.  Dynaamisuus on kyllä tyypillistä psalmeille ja usein niitä lukiessa tuntuu olevan matkalla tunnetilasta toiseen. Tässä nimenomaisessa laulussa lähdetään matkalle ”syvyydestä” kohti toiveikasta odottamista ja uutta alkua.  

Jäin miettimään sitä, että tämä psalmi on yksi ns. matkalauluista. Tuo sanan varsinainen merkitys on ilmeisesti epäselvä, mutta tämä psalmi kyllä toimisi ihan oikealla matkallakin. Ehkä sitä on laulettu Jerusalemiin mentäessä jossakin pimeässä laaksossa. Pelottavassa ympäristössä helposti tulee mieleen ajatus siitä, että jos Jumala minut nyt hylkäisi, niin huonosti kävisi. En yhtään ihmettele, että omat pahat teot ja synnit painavat mieltä. Jos Jumala muisteleekin vain niitä, niin miten tästä oikein selvitään. Ajattelen, että psalmin toistuva vakuutus Jumalan armosta on suunnattu suurelta osin rukoilijalle itselleen. 

Psalmin pääsanoma siitä, että Jumala kuulee rukouksemme myös silloin, kun olemme fyysisesti muista eristettyinä, saattaa aluksi kuulostaa itsestäänselvyydeltä.  Sitä se onkin, silloin kun emme ole sellaisessa tilanteessa. Tosipaikan tullen tarvitsemme vaikkapa tällaista psalmia muistuttamaan, että armollinen Jumala on aina läsnä. 

Room. 12

Taas kerran saa miettiä, miten antaa koko elämämme Jumalalle. Roomalaiskirjeessä, tai oikeastaan koko Uudessa Testamentissa, on mielenkiintoinen jännite. Toisaalta pelastumme armosta, ainoastaan Jeesuksen tähden. Toisaalta törmäämme tähän kehotukseen kokosydämisestä antautumisesta Jumalan käyttöön. Miten sellainen asia, joka vaatii meiltä kaiken, voi olla ilmaista?

Paavalin näkökulma tähän asiaan korostaa muutosta. Kyse ei ole itsensä kehittämisestä sanan nykyaikaisessa mielessä, vaan (yllä olevaa psalmia lainatakseni) enemmän matkasta kohti Jumalaa. Olemme ikään kuin nousseet junaan. Matka on ilmainen, mutta toisaalta paluuta entiseen ei ole. 

Onneksi suunta on selvästi kohti parempaa. Tämän luvun mieleenpainuvimmat kohdat liittyvät kuvaukseen seurakuntaelämästä. Armolahjat toimivat, mutta suurimman vaikutuksen tekee sanoma rakkaudesta, joka voittaa kaikki inhimilliset raja-aidat ja esteet. 

Marko