Kategoria: Luemme Raamattua

1 Aik. 11

Tässä luvussa kerrotaan Daavidin armeijaan kuuluneista sotureista. Kolme oli ylitse muiden, mutta pienempiäkin tähtiä löytyi useita. Kuuluisin kaikista oli Joab, josta olen jo aikaisemmin sanonut, että hän oli ristiriitainen hahmo. Hän oli hyvä sotapäällikkö ja ilmeisen uskollinen Daavidille. Toisaalta hän oli myös julma ja äkkipikainen. Tässä luvussa ei kuitenkaan ole mitään soraääniä, vaan kerrotaan vain Joabin sankaruudesta. Jasobeam ja  Eleasar olivat kaksi muuta supertähteä, mutta heistä emme oikeastaan tiedä muuta kuin että he olivat ylivertaisia taistelijoita.

Tämä luku siis kertoo siitä, että Daavidin sotajoukko koostui useasta poikkeuksellisen hyvästä sotilaasta. Epäsuorasti se kertoo myös Daavidin nöyryydestä. Olen katsellut aina välillä televisiosta historiallisia dokumentteja Egyptin faraoista. Joskus tuntuu siltä, että siinä maassa ei ollut kuin yksi sankari kerrallaan. Farao otti omiin nimiinsä kaikki voitot, ikään kuin hän olisi omin käsin surmannut kaikki viholliset. Daavid antoi tilaa toisillekin. Halutessaan hän olisi voinut  hankkiutua sankareista eroon aina, kun heidän maineensa alkoi kasvaa liian suureksi. Näinhän Saul yritti tehdä Daavidin itsensä kohdalla. Daavidille toisten ihmisten menestys ei ollut uhka. Tämän luvun äärellä kysyn siis itseltäni: osaanko iloita aidosti toisten onnistumisista?

Luuk. 4

Kertomus Jeesuksen kiusauksista on itselleni hyvin tärkeä, mutta olen kirjoittanut siitä jo muutaman kerran aiemmin, joten sivuutan sen nyt. Se kuitenkin toimii pohjana kaikelle sille, mitä Jeesus tässä luvussa tekee. Kiusausten vastustaminen antoi hänelle voimaa ja maine levisi hyvin nopeasti.

Mehän luemme usein Raamattua pienissä pätkissä, katkelma kerrallaan. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta joskus se estää näkemästä kokonaisuuksia. Esimerkiksi minulla oli pitkään sellainen mielikuva, että Jeesuksen seuraajaksi tultiin niin, että opetuslapset tapasivat Jeesuksen jossakin satunnaisessa tilanteessa. Sitten Jeesus vain kutsui heitä seuraamaan itseään ja he jättivät kaiken taakseen. Tosiasiassa tilanne ei ollut ihan tällainen. Ensinnäkin Jeesus ei ollut ihan kuka tahansa. Hän oli alusta asti kuuluisa ja opetuslapset kyllä tiesivät hänen maineensa. Toisekseen kutsutilanne ei välttämättä ollut ensimmäinen kerta, kun he kohtasivat Jeesuksen. Esimerkiksi tässä luvussa Jeesus parantaa Pietarin anopin, mutta kutsu seuraamiseen tulee vasta seuraavassa luvussa. Jeesus ei siis vaatinut sokeaa uskoa, vaan opetuslapset saivat ensin nähdä, mistä on kyse. Uskoisin, että tästä syystä he usein vastasivatkin kutsuun välittömästi. Kyse ei ollut siis heidän kohdallaan niinkään sankarillisesta itsensäkieltämisestä, vaan kerran elämässä vastaantulevasta upeasta tilaisuudesta. Toki siihen sisältyi luopumista, mutta pohjavireenä oli ilo ja innostus. Mitenköhän olemme onnistuneet tekemään kristinuskosta niin ilottoman?

Marko

1 Aik. 10

Jee, sukuluettelot loppuivat! Teksti vaihtuu proosaksi ja se kertoo Saulin ja hänen poikiensa kuolemasta. Saulista sanotaan, että hän luopui Herrasta, eikä ollut totellut hänen sanaansa.  Yksi ikuisuuskysymys on se, miksi Daavid kelpasi ja Saul ei? Raamattu antaa vastaukseksi Daavidin uskollisuuden. Daavidilla oli vikansa, mutta pohjimmiltaan hän oli nöyrä. Saul oli vahva ja komea mies, mutta sisimmältään kovin epävarma. Ehkä tästä syystä hän oli myös huolissaan asemastaan ja näki mörköjä sielläkin, missä niitä ei oikeasti ollut. Tunnetuin esimerkki tästä on hänen vihansa Daavidia kohtaan. Olisikohan tässä luvussa käyty taistelu päättynyt toisin, jos Daavid olisi ollut hänen rinnallaan taistelemassa filistealaisia vastaan?

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka pelko on vaarallinen opas. Uhkakuvia luomalla on helppo saada seuraajia, koska yhteinen vihollinen saa erimielisyydet unohtumaan. Kristityille pelko ei saisi olla esteenä Hengen hedelmille. Meidän tulee seurata Jeesusta ja rakastaa lähimmäisiämme peloistamme huolimatta. Pelko saa myös maailman näyttämään mustavalkoiselta. Ihmiset jakautuvat mielissämme hyviin ja pahoihin. Saattaa myös näyttää siltä, että valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja. Kun profeetta Samuel oli kuollut, niin Saul ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää ottaa vielä kerran yhteyttä häneen noidan välityksellä. Tämä maksoi hänelle lopulta kuninkuuden.

Luuk. 3

Johannes Kastaja aloitti työnsä autiomaassa. Sinnehän Pyhä Henki vei Jeesuksenkin kasteen jälkeen, mutta ne ovat seuraavan luvun asioita. Autiomaa on Raamatussa usein paikka, jossa ihmiset kohtasivat Jumalan. Näin kävi Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille. Mooses kutsuttiin erämaassa. Myös Elia kohtasi Jumalan vuorella erämaan keskellä. Nykypäivänä on harvinaista viettää aikaa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Onkohan se syy siihen, että meille Jumalan kuunteleminen on usein niin vaikeaa?

Johanneksen sanomaan liittyi myös lupaus syntien anteeksiantamisesta. Se seurasi kääntymistä ja kastetta. Äkkiseltään tämä kuulostaa kristilliseltä, joten miten Johanneksen sanoma erosi Jeesuksen sanomasta? Itse asiassa aika paljonkin. Heidän moraaliopetuksensa ja käytännön ohjeensa muistuttivat toisiaan, mutta Jeesuksen julistuksen keskipisteenä eivät olleet teot vaan Hän itse ja Jumalan valtakunta. Jeesuskin puhui kääntymisestä, mutta painopiste ei ollut siinä, mistä käännyttiin pois, vaan siinä, mitä kohti käännyttiin. Kun lukee Johanneksen julistuksesta, niin ainakin minulle jää vähän epäselväksi, mihin hän itseasiassa ihmisiä kutsui. Jeesus sitä vastoin kutsui ja kutsuu edelleen ihmisiä omaan seuraansa.

Marko

1 Aik. 9

Sukuluettelot jatkuvat, mutta nyt siirrytään Jerusalemin asukkaisiin. Jos nyt oikein ymmärsin, niin tässä puhutaan pakkosiirtolaisuuden jälkeisestä ajasta. Tekstistä käy ilmi, että temppelin ylläpitoon tarvittiin kokonainen kaupunki, koska siellä oli niin paljon erilaisia tehtäviä ja ammattiryhmiä. Koko valtavan systeemin tarkoitus oli ylläpitää jatkuvaa rukousta. Uudessa testamentissa seurakuntaa kutsutaan eläväksi temppeliksi. Minulle tämä kertoo siitä, että meidänkin tehtäviimme kuuluisi panostaa rukoukseen.

Hauskana yksityiskohtana tässä luvussa on Gibeonin perustajan Jeielin sukuluettelo. Se oli nimittäin samanlaisena jo eilisessä luvussa. En tiedä, mikä hänessä oli niin merkittävää, mutta selvästikin meidän tulisi muistaa hänet.

Luuk. 2

Luukkaan jouluevankeliumi on tietysti meille hyvin tuttu. Ongelmana on, että se usein esitetään lasten kuvaelmana ja silloin luonnollisesti kertomuksesta tulee usein kiiltokuvamainen. Itselleni Jeesuksen syntymä muistuttaa hänen kuolemastaan. Hyvin harva Jeesuksen kuoleman nähdessään tajusi, että nyt oli kyse Jumalan Pojasta. Jopa opetuslapsille sen merkitys avautui vasta ylösnousemuksen jälkeen. Jeesuksen syntymä tapahtui niin köyhissä ja surkeissa oloissa, että kenellekään ei olisi luonnostaan tullut mieleen ajatella, että tässä on kyse kuninkaasta.  Se, mitä enkeli kertoi Jeesuksesta, oli toki suurta, mutta Marialle sen sanoman välittivät paimenet, jotka eivät todellakaan olleet mitään ylhäisöä.  Minulle tämä kuulostaa vähän samalta tilanteelta kuin se, kun myöhemmin  Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat, eli haudalla käyneet naiset, kertoivat opetuslapsille Jeesuksen olevan elossa. Erona oli vain se, että opetuslapset eivät uskoneet, kun taas Maria otti sanat vastaan ja jäi niitä miettimään.

Kertomus Jeesuksesta on siis jo alusta asti meille haaste. Otammeko sanoman ihmiseksi tulleesta Jumalasta vastaan, vaikka ulkoisesti kaikki näyttää varsin erilaiselta kuin mihin olemme varautuneet?

Marko