Kategoria: Luemme Raamattua

Job 1

Jobin kirjan ensimmäinen luku kertoo kuinka Job menetti omaisuutensa. Luvun kuuluisin lause on tämä: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

Nämä sanat kertovat aivan käsittämättömästä luottamuksesta ja kärsivällisyydestä. Jos lauseen olisi tuossa tilanteessa lausunut kuka tahansa muu kuin Job itse, se olisi ollut  hengellistä väkivaltaa. Tämä alustaa yhtä Jobin kirjan teemoista, jonka ainakin minun mielestäni on se, kuinka kohtaamme kärsimyksen kokenutta ihmistä. Periaate on se, että kärsivällä ihmisellä ei tarvitse olla suodatinta puheessaan, mutta kaikkien muiden on syytä olla enimmäkseen hiljaa.

Jobin sanat osoittavat meille, että kovien kokemustenkin keskellä on mahdollista säilyttää usko Jumalaan ja jopa olla kiitollinen. Omalta kohdaltani ajattelen, että siihen vaikuttaa aika paljon se, miten olen hoitanut suhdettani Jumalaan hyvinä aikoina. Jumala toki on aina kärsivää ihmistä lähellä, mutta sen huomaaminen ei ole aina helppoa jos siihen ei ole harjaantunut. 

Room. 10

Paavali jatkaa edellisessä luvussa alkanutta puhetta juutalaisten pelastumisesta. Pohdiskelu johtaa taas tuttuun teemaan: pelastus tulee uskon kautta ja se on tarkoitettu kaikille. Mutta voidakseen uskoa, pitäisi ihmisen ensin ymmärtää Jumalan suunnitelmaa edes jonkin verran. Tämä on vaikeaa, mikäli päässä on valmis suorittamiseen perustuva ajatusrakennelma. Poisoppiminen on haastavaa.

Roomalaiskirjeen kantava teema on verrata toisiinsa kahta käsitystä siitä, miten ihminen pelastuu tai löytää Jumalan. Onko se lahja vai suoritus? Yksi tapa tarkastella näiden eroa ajatella, että lakihenkisen ihmisen mielessä Jumala on kaukana ja odottaa meitä. Jumalan luokse on pitkä matka ja se kuljetaan lakia noudattaen. Sen sijaan ihminen, joka uskoo, että pelastuminen on lahjaa,  ajattelee toisin. Hänen lähtökohtansa on, että Jumala on jo valmiiksi lähellä. Jumala on myös aktiivinen ja aloitteellinen ja tullut itse tänne pelastamaan meitä. Kuten Paavali kirjoittaa: ”Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi.”

Minusta tämä tästä luvusta löytyvä ajatus on hyödyllinen, koska se paljastaa omassa mielessä piileviä lakihenkisiä ajatusmalleja. Jos esimerkiksi ajattelen, että minun täytyy tehdä jotain temppuja (rukoilla, lukea raamattua tms.) saadakseni Jumalan paikalle, sorrun lakihenkisyyteen . Me emme rukoile, jotta saisimme taivuteltua Jumalan tulemaan luoksemme, vaan rukoilemme koska Jumala on läsnä.

Tämän tekstin äärellä haluan kiittää Jumalaa Hänen läsnäolostaan ja pelastuksestaan, joka on vapauttanut meidät suorituskeskeisyydestä.

Marko

Est. 10

Esterin kirjan loppu muistuttaa saduista tuttua lopetuskaneettia ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin? Ehkäpä osin niinkin, mutta on hyvä muistaa, että Esterin kirjan tapahtumien jälkeenkin kyseessä oli yhteiskunta, joka eli täysin yksinvaltaisen kuninkaansa mielivallan alla. Mielenkiintoisinta tässä luvussa on verrata sitä, miten Kserkses ja Mordokai  esitellään. Kuninkaasta kerrotaan vain, että hän keräsi veroja ”kaikista maista”. Mordokaista taas sanotaan, että ”hän toimi aina kansansa parhaaksi ja pyrki kaikin tavoin huolehtimaan heimolaistensa hyvinvoinnista”.  Mordokai esitetään siis esikuvana epäitsekkäästä ihmisestä.

Room. 9

Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan oli jo käynyt selväksi, että vain pieni määrä juutalaisia hyväksyi Jeesuksen. Kristillisen kirkon keskuspaikka oli toki vielä Jerusalemissa, mutta varsinainen seurakunnan kasvu tapahtui pakanoiden parissa. Tämä asetelma tuntuu tutulta tänäkin päivänä. Elämme perinteisesti kristityssä maassa, mutta viime aikoina kirkko on Suomessa ja muissa länsimaissa menettänyt kannatustaan. Sen sijaan seurakunta kasvaa nopeasti monessa perinteisesti ei-kristillisissä maissa. Voisiko Paavalin sanoista siis olla hyötyä meille? 

Ainakin hänen asenteestaan voi oppia. Paavali ei nimittäin tosiaankaan suhtautunut asiaan välinpitämättömästi: ”Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä.”  Uskon, että yksi Paavalin menestyksen salaisuus oli hänen aito välittämisensä ihmisistä. Hän ei myöskään ajatellut olevansa heidän ylä- tai alapuolellaan ja tämä jälkimmäinen asenne näkyy myös tämän päivän tekstissä. Tai oikeastaan siinä mitä tekstissä ei ole. Paavali ei nimittäin sano, että israelilaiset torjuivat Jeesuksen siksi, että he olivat pahoja tai tyhmiä ihmisiä. Päin vastoin, asia oli hänen mielestään niin pitkälle Jumalan käsissä, että se saattoi tuntua jo epäoikeudenmukaiselta. Tähän varmaan vaikutti osin hänen oma kokemuksensa: Paavali ei olisi varmasti koskaan tullut uskoon ilman Damaskoksen tiellä sattunutta kohtaamista Jeesuksen kanssa. Hän siis tiesi, että pääosassa oli Jumalan työ ja kutsu. Tai kuten Paavali kirjoittaa: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Pelastus on siis Jumalan työtä. Ihmisen osuus on ottaa se vastaan ja hyväksyä tämä asetelma. 

Huomaan haasteen peilatessani nykypäivään Paavalin suhtautumista lähimmäisiinsä ja seurakuntaan. Ymmärtääkseni suurin osa suomalaisista ei ole kovin hyvin sisäistänyt kristittyjen kannattavan tätä samaa ajatusmallia. Vallalla tuntuu olevan ajatus, että kristinuskon mukaan taivaaseen pääsevät vain ”hyvät ihmiset” ja tämän vuoksi kristityt pitävät itseään muita parempina. En usko, että tätä käsitystä muutetaan puheilla. Ihmiset eivät nimittäin usko näin sen perusteella, mitä kristityt ovat heille sanoneet. Sen sijaan ennakkoluulojen taustalla on miten ja millä asenteella evankeliumia on yritetty sanoittaa. Tämän vuoksi Paavalin aito rakkaus maanmiehiään kohtaan on niin puhuttelevaa ja siitä kannattaa oppia.

Marko

Est. 9 Room. 8

Tällaisista teksteistä, joissa tapetaan ilolla, on aina vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa. Ehkä tapahtumien mittakaava oli erilainen kuin miltä se näin jälkeenpäin Raamatun lehdiltä luettuna näyttää tai ehkä teksti ei kerro kaikkia tilanteeseen vaikuttaneita seikkoja? Ehkä, ei voi tietää, ellei perehdy tarkemmin historiaan. Esterin kirjan tapauksessa tulkinta on siinä mielessä helpompaa, että missään kohdassa kirjaa ei mainita, että Jumala olisi halunnut juutalaisten tappavan ketään. Vähän samalla tavalla kuin käsitellessä moniavioisuutta Vanhassa testamentissa, on tässäkin mahdollista ajatella, että teksti on vain inhimillisen toiminnan kuvausta, eikä näin ollen toimi meille esimerkkinä. Mutta se ei tietenkään muuta sitä tosiasiaa, että joskus Raamatussa Jumala on tappamisen suhteen myötämielinen, ja niiden tekstien kohdalla meidän tulee itse kunkin miettiä, miten voimme lähestyä niitä fiksusti säilyttäen samalla eheän kuvan Raamatun kokonaissanomasta.

Roomalaiskirjeen kahdeksas luku on tehokas luku pelon karkoittamiseen. Jumala on isä, jota saamme huutaa, Henki rukoilee heikkojen puolesta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, tuleva kirkkaus ei ole mitään nykyisten kärsimysten rinnalla ja mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Muistan, että pastorimme Mika viittasi joskus saarnassaan sitaattiin, joka meni jotakuinkin näin: ”Jos edes puolet siitä, mihin kristityt uskovat, olisi totta, heidän pitäisi olla kymmenen kertaa iloisempia”. Suhdeluvut saattoivat olla jotain muutakin, mutta periaate lienee selvä: meille on luvattu hurja määrä upeita asioita, joita emme tunnu oikeastaan muistavan. Pitäisiköhän yrittää lähteä liikkeelle vaikka siitä, että poimisi jonkun näistä lupauksista ja toteasi sen itselleen tulevalla viikolla jokaisessa stressaavassa hetkessä tai vaikka joka aamu sängystä noustessa? Jo Daavif totesi aikoinaan:”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” (Ps. 103:2)

Esteri