Kategoria: Luemme Raamattua

Est. 5 Room. 4

Päivän Vanhan testamentin kohtaa lukiessa mieleeni nousee virnuileva kysymys: oliko kuningatar Ester viekas? Ainakin hän selkeästi tiesi, mistä köydestä vetää, kun ei mennyt heti suoraan asiaan, vaan lämmitteli kuningasta pitojen järjestämisellä. Ehkä joku voisi kutsua sitä manipulaatioksikin, mutta minua tämä enemmänkin rohkaisee lähestymään ihmisiä tietyllä tavalla. Sen sijaan, että olisin aina tekemässä tikusta asiaa, vaatimassa ja saarnaamassa, voin paketoida asiani kauniisti ja luoda vaikeitakin asioita käsitellessä aitoa suhdetta ihmisiin. Monet meistä tietävät varmasti myös tarinan siitä, kuinka aurinko ja tuuli kilpailivat, kumpi saa kadulla seisovalta mieheltä takin pois päältä. Vaikka tuuli kuinka yritti riuhtoa takkia pois, mies vain kietoutui tiukemmin sen sisään, kun taas auringon lämpö sai miehen riisumaan takin vapaaehtoisesti. Siitä mallia!

Kuten eilen mainitsin, olen todella huono uskomaan armoon. Niinpä kun luen Roomalaiskirjeen neljättä lukua siitä, miten usko tekee vanhurskaaksi, mieleeni alkaa nousta sellaisia ajatuksia kuin ”kuka sen nyt sitten päättää, että tämä kohta nostetaan merkitykselliseksi” tai ”entäs jos tämä on käännetty jotenkin väärin”. Armoon uskominen on sen verran radikaalia, että tunnollinen mieleni kaipaisi aukottomat todisteet siitä, että armoon saa uskoa. No, tänään en halunnut jättää näitä ajatuksia sikseen, vaan etsin netistä tietoa Roomalaiskirjeen historiasta (jonkun verran muistinkin teologian perusopintojen puolelta) ja törmäsin tietoon siitä, miten Roomalaiskirje oli Paavalilta siitä poikkeuksellinen kirje, ettei hän ollut koskaan vieraillut seurakunnassa, johon sen kirjoitti. Näin ollen kirjeen täytyy olla seikkaperäinen selonteko kristinuskosta ylipäätään. Olin kuullut tästä jo aiemmin ja varmasti monet teistäkin ovat (ehkä joku pitää tätä jopa vähän säälittävänä), mutta jos tekstiäni lukee joku muukin sellainen, jonka on vaikea uskoa armoon tai joka ei tätä ehkä tiennyt, niin toivottavasti kyseinen tieto antaa edes yhden loogisen perustelun uskoa armon todellisuuteen. Meidän ei välttämättä tarvitse vain toivoa, että asiat ovat jollain tavalla, vaan etsimällä tietoa ja käyttämällä aivoja voimme saada tällaisia tärkeitä näkökulmia.

Esteri

Est. 4 Room. 3

Jatkan jälleen viittaamista sitaatteihin, joiden sanojaa en tiedä. Tänään nimittäin Esterin kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen sitaatti: ”Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan tietoa siitä, että jokin on pelkoa tärkeämpää.” Kuten voimme tekstistä nähdä, Ester ei ollut ollenkaan varma siitä, mikä oli oikea tapa toimia, ja sittenkin kun hän teki päätöksensä, hän piti tilannetta suorastaan toivottomana ja tarvitsi paljon henkistä tukea. Koska olen itse melkoinen pelkuri, joka kavahtaa yhtä lailla kiipeilytelineitä ja kauhuelokuvia, on minusta lohdullista tietää, ettei pelkojen tarvitse välttämättä olla este rohkeudelle. Varsinkin kun tiedän, että Jumalalla on ollut omat keinonsa pelkojen voittamiseen lukemattomien ihmisten elämässä, alan nähdä tässä terapeuttisen ”pieni ihminen, suuri Jumala” -asetelman. Jumala tietää, miten suurta ja vangitsevaa pelko voi olla ja Hänellä, jos kenellä, on keinot auttaa sen yli. ”Mutta hän on vastannut minulle: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Roomalaiskirjeen kolmas luku on tuhti paketti lakia ja evankeliumia! Jokainen tarvitsee Jumalalta sovitusta ja jokainen voi sen myös Jeesuksessa saada. Olemme asian ytimessä. Aiemmin kuluneena kesänä kuuntelin Leif Nummelan raamattuopetusta epäilyksistä ja vastaan tuli mielenkiintoinen ajatus Lutherilta: ”Ei se ole kristitty, joka sanoo, että Kristus on kuollut koko maailman syntien puolesta, vaan se joka sanoo: ”Kristus on kuollut minun syntieni puolesta””. Kuulostaa ehkä enemmän vaatimukselta kuin vapautukselta, mutta eikö se ole juuri näin? Voiko Jeesuksen ristintyö merkitä ihmiselle lopulta kovinkaan paljoa, jos hän ei tunnista omalla kohdallaan Paavalin alussa kuvailemaa syntisyyttä? Tarkoitus ei ole jäädä vellomaan omaan pahuuteen, vaan nöyrästi ymmärtää se, että Jeesus todella on ainoa tie, totuus ja elämä. Omilla teoilla on mahdotonta tulla Jumalalle kelpaavaksi. Tämä on tietysti välillä kauhean kipeää (myös allekirjoittaneella, jonka on todella vaikeaa hyväksyä ajatusta ehdottomasta armosta), mutta toisiamme tukien ja elämäämme jakaen meidän on ehkä mahdollista pikkuhiljaa uskoa siihen, että se on todella täytetty. Myös meidän kohdallamme.

Esteri

Est. 3 Room. 2

”Mitä olemme historiasta oppineet? Emme mitään.” En tiedä, kuka näin on sanonut, mutta kyseistä fraasia viljellään usein maailman pahuuden äärellä. Lukiessani tänään Esterin kirjan kolmatta lukua tulin ajatelleeksi, miten ihminen on ajasta aikaan samanlainen: konflikti yhden ihmisen kanssa riittää syyksi vihata jokaista kyseiseen ihmisryhmään kuuluvaa, raha riittää syyksi luopua eettisistä periaatteista… Miten tällaista toivottomuutta suhteessa ihmisyyteen tulisi lähestyä? Olen miettinyt viime aikoina paljon ihmiskäsitystäni, sillä suoritan tulevana syksynä varhaiskasvatuksen opintoja. Enimmäkseen minusta tuntuu, että korkeakoulun oppimateriaalit maalailevat kuvaa viattomasta, potentiaalisesta ihmisestä, jonka toiminta on aina johdonmukaista ja ymmärrettävää. Toki tähän kannattaa pyrkiä ja uskoa aina kun mahdollista, mutta minusta on kuitenkin naiivia ajatella, etteikö ihmisyydessä olisi jotain myös perustavanlaatuisesti pielessä. Emme me ole pelkästään hyviä, vaikka kuinka yrittäisimme. Johan sen todistaa historia ja jokaisen ihmisen omatunto. En tietenkään tarkoita, että meidän tulisi vaipua apatiaan tai olla odottamatta paljon itseltämme ja toisiltamme, mutta samaan aikaan meidän tulee olla realisteja ja tiedostaa, miten rajallista on parhaimmankin ihmisen hyvyys.

Saisin luultavasti Roomalaiskirjeen toisesta luvusta aikaiseksi paljon parempaa tekstiä, jos olisin teologi tai historioitsija, mutta päällisin puolin tulin tänään miettineeksi sitä, miten tieto tai status ei tee kenestäkään vielä Jumalalle kelpaavaa. Vaikka ihminen olisi kuinka oppinut tai uskonnollinen, on matka vasta alkutiessään Jumalan edessä, sillä Jumala kaipaa ihmiseltä Paavalin kuvailemaa vilpittömyyttä ja nöyryyttä. Paavali kirjoitti päivän tekstissä juutalaisille, mutta uskon, että sanoma on sovellettavissa myös kristittyihin. Näyttäisi olevan niin, että lähempänä Jumalaa on se, joka aidosti haluaisi uskoa ja tuntea Jumalan, vaikkei kuuluisikaan esimerkiksi seurakuntaan tai tuntisi Raamattua perussanomaa enempää, kuin se, joka on opiskellut Raamatun kannesta kanteen ja kuuluu kirkkoon, mutta on silti sitä mieltä, että ei tarvitse Jumalaa henkilökohtaisesti. Niin se vain taitaa olla tässäkin asiassa, että ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen (1. Sam. 16:7).

Esteri