Kategoria: Luemme Raamattua

1. Kun. 13

Joh. 10

Heli

Israelin kymmentä heimoa hallitsemaan päässyt Jerobeam teetti kultaisia sonneja ja sanoi kansalle, että siinä heille oli Jumala palveltavaksi. NIin kansan ei tarvitsisi mennä Jumalaa rukoilemaan Jerusalemiin, jota hallitsi Rehabeam. Kansa kun saattaisi samalla kääntyä Rehabeamin puolelle ja Jerobeam menettäisi kannattajansa ja hallitsijan pestintä. Jerobeam jatkoi synnin tekoa ja keksi itse juhlapäiviä ja rakensi uhrikukkuloille pyhäköitä, joihin valitsi papeiksi ketä tahansa ihmisiä. Jumalan käsky oli ollut, että häntä saa palvella ainoastaan yhdessä pyhäkössä Jerusalemissa ja pappien tulee olla leeviläisten heimoon kuuluvia. (1. Kun. 12.) Luvussa 13 Jerobeam saa kuulla Jumalalta tuomion synneistään. Jerobeamin tuhoamiskäskyyn ojentunut käsi jäykistyi ja Betelin uhrialttari halkesi ja meni käyttökelvottomaksi. 

Vanhan testamentin aikana synnistä oli usein välittömät seuraukset, kuten edellä 1. Kuningasten kirjastakin näemme. Kun Jeesus tuli, hän oli täynnä armoa ja totuutta (Joh. 1). Synnillä on edelleenkin aina seuraukset. Mutta Jeesus tuli ja kantoi meidän ihmisten synnin seuraukset tulemalla itse synniksi puolestamme. Hänestä tuli sisäänkäynti, ”portti”, Jumalan yhteyteen. Sen vuoksi hän sanoi: ”Minä olen lampaiden portti. Se joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.” Joh. 10:7 – 8)

Jeesus kantoi synnin seuraukset, jotta me voimme elää vapaana synnin seurauksista. Elämä Jumalan lapsena tuo elämäämme sellaisen vapauden, rentouden ja ilon, jollaista mistään muualta ei voi saada. Saamme elää vapaasti elämäämme niissä rajoissa ja puitteissa, joita meille suodaan. Jeesuksen uhraus ristillä vapauttaa meidät myös taistelemaan syntiä ja tuhoisia halujamme vastaan. 

1. Kun. 12

Joh. 9

Jeesuksen ajan kulttuurissa fyysinen tai henkinen vamma tai sairaus tulkittiin yleensä aina synnin seuraukseksi. Syntymästään saakka sokeana ollut mies ja hänen vanhempansa olivat varmasti joutuneet kantamaan leimattuina häpeää siitä, että joku heistä oli tehnyt syntiä, kun perheen poika oli syntynyt sokeana. Jeesus muutti tilanteen täysin. Hän antoi sokealle pojalle, jo miehelle, näön ja poisti perheen häpeän.  

Ennen parantamisihmettä Jeesus lausui kuitenkin tärkeät sanat: ”Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” Sairaus ja kärsimys ei olekaan aina synnin seurausta. Usein käsittämättömistä syistä Jumala sallii meille kärsimystä, jotta hänen armonsa voisi tulla ylenpalttiseksi. Jumalan armo tulee suureksi meidän heikkoutemme keskellä.

Jos Johanneksen tallentamassa tapahtumassa synti ei ollut syypää miehen sokeuteen, niin 1. Kun. 12.:ssa luvussa puolestaan näkyvät synnin seuraukset. Israelin ja Juudan heimot olivat eläneet yhtenäisenä kuningaskuntana 120 vuotta Saulin, Daavidin ja Salomon kuninkaiden valtakausien ajan, jotka kukin kestivät 40 vuotta. Sitten Salomolta petti usko. Jumala ennusti Salomon palvelijalle Jerobeamille, että riistää Salomolta vallan ja antaa juutalaisten kymmenen heimon hallinnnan Jerobeamille, koska Salomo oli alkanut palvella moabilaisten, ammonilaisten ja sidonilaisten jumalia ainoan tosi Jumalan rinnalla. Mekin toimimme helposti kuin Salomo. Säilytämme uskon Jumalaan mutta rinnalle otamme muita ympäröivien ihmisten ja yhteiskunnan jumalia, jotka eivät ole tosia.

Sokeudesta parantuneen miehen ja fariseusten (Joh. 9) täysin erilainen asenne puhuttelee ja haastaa meitä nytkin. Miehen yksinkertainen usko on aseista riisuvaa: ”Kun minä kerran näen, niin sitten minä myös uskon!” Fariseukset eivät sen sijaan uskoneet, vaikka näkivät ja kuulivat mitä. He olivat jo valmiiksi tuominneet Jeesuksen Jumalan pilkkaajaksi ja herjaajaksi. Edes Jeesuksen ihmeteot, hyvyys ja viisaus eivät saaneet heitä muuttamaan tuomiotaan. Jeesus, auta, että meistä tulee uskossa sokean miehen kaltaisia, ei fariseusten.

Heli

1. Kun. 11

Tässä luvussa käsitellään Salomon viimeisiä vuosia. Ne eivät vaikuta mitenkään ruusuisilta. Hän alkaa palvella sekä syyrialaisten että ammonilaisten jumalia. Luvussa käy myös ilmi, että Salomon aikana oli myös ulkopoliittisia levottomuuksia. Daavidin sodissa oli tapettu paljon ihmisiä ja sen seurauksena monet ihmiset vihasivat hänen perillistäänkin. Myös valtion sisällä oli jännitteitä ja ankarat verot olivat nostaneet kapinahenkeä.

Kaikki tämä tuntuu luonnolliselta ja johdonmukaiseltakin, joten miksi sitten tekstissä sanotaan, että nämä asiat olivat Herran aikaansaannoksia. Tämän voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, joista molemmat ovat mielenkiintoisia. Ensinnäkin voi ajatella, että niin sanotut luonnolliset asiat ovat myös Herran aikaansaannoksia. Meillähän on taipumus lokeroida asioita. Ajattelemme herkästi, että vain ne asiat, joita ei voi muuten selittää, ovat Jumalan aikaansaannoksia. Luonnollisilta tuntuvat kehityskulut taas vain tapahtuvat. Tätä kutsutaan ”aukkojen Jumala” -periaatteeksi. Nimi tulee siitä, että tapahtumille etsitään ensin kaikkia muita syitä esimerkiksi tieteen avulla. Sitten, jos niin sanotusta luonnollista selitystä ei löydy, tapahtuman syyksi saattaa kelvata Jumala. Eli Jumala täyttää ikään kuin ymmärryksemme aukot. Aukkojen Jumalasta käsitteenä täytyy sanoa, että se on paitsi vaarallinen, myös Raamatun sekä terveen järjen vastainen. Se, että me ymmärrämme jotain järjellämme, ei tietenkään tarkoita sitä, että Jumala ei olisi siinä mukana. Vaarallinen se on siksi, että se kaventaa Jumalan pieneksi, luomakuntansa ulkopuoliseksi toimijaksi, jonka merkitys meidän elämissämme kapenee sitä mukaa, kun meille tulee lisää ymmärrystä.

Toinen tapa ajatella Salomon aikaisia tapahtumia on se, että vaikka ne ehkä olivat luonnollisia ja johdonmukaisia, niin asiat olisivat voineen mennä toisinkin. Vaikka Daavidin sodat olivatkin aiheuttaneet monelle traumoja, niin silti olisi voinut käydä niin, että hänen vastustajansa olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa. Tekstissä mainittu edomilainen Hadad eli mukavaa elämää Egyptissä, joten ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hän oli valmis hyökkäämään Salomon kimppuun. Mitä tulee sisäpoliittisiin jännitteisiin, niin ne ehkä johtuivat verotuksesta, mutta ei kova verotuskaan aina johda kapinaan. 

Molemmat tavat ajatella ovat minusta oikein. Ensimmäinen  tapa muistuttaa meille siitä, että Jumala on mukana meidän elämissämme, tuntuupa tilanteemme sitten kaoottiselta tai jotenkin ymmärrettävältä. Toinen tapa kertoo siitä, että historian kulku ei ole vääjäämätöntä, vaan valintamme ja suhteemme Jumalaan vaikuttavat siihen. 

Joh. 8

Jeesus kutsuu itseään maailman valoksi. Se voi tarkoittaa montakin asiaa, mutta itse ymmärrän sen ennen kaikkea niin, että hänen seurassaan näemme asiat toisin ja selvemmin. Tässä luvussa esimerkkinä on nainen, jonka lainopettajat ja fariseukset halusivat kivittää aviorikoksesta. Tai sitten he vain halusivat saada Jeesuksen ansaan. Niin tai näin, heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka syviin vesiin he Jeesuksen seurassa joutuivat. Yksi toisensa jälkeen heidän täytyi kohdata oma syntisyytensä ja sisimmässään tunnustaa olevansa samassa tilanteessa kuin nainen, jota he aikaisemmin olivat epäilemättä halveksineet ja ajatelleet olevansa moraalisesti hänen yläpuolellaan.

Tällainen ylemmyydentunto on tuttua meidänkin ajallemme, eikä se läheskään aina ole sidoksissa uskontoon. Sen tunnistaa samasta asiasta kuin Jeesuksenkin aikana: jyrkästä tuomitsemisen halusta. Nykyään ei ehkä enää kivitetä ihmisiä, mutta heidän maineensa ollaan kyllä valmiita mustaamaan ja seuraansa karttamaan. Jostain syystä on niin, että usko omaan moraaliseen puhtauteemme lisää kovuuttamme. Jäin miettimään, että johtuuko se siitä, että kyseessä on aina valhe. Alitajuinen pelko sen paljastumisesta on niin suuri, että olemme valmiita vaikka uhraamaan toiset ihmiset sen vuoksi.

Aikaisemmissa luvuissa suhtautumistamme Jeesuksen on haastettu monesta eri näkökulmasta käsin. Tämän luvun haaste saattaa olla tähänastisista vaikein. Jäämmekö Hänen luokseen, vaikka se merkitsisikin sitä, että joudumme kohtaamaan oman syntisyytemme?

Marko