Tekijä: Esteri

Ps. 21

Psalmissa 21 ylistetään Jumalaa Hänen lahjoittamastaan onnesta sekä Jumalan kyvystä tuhota vihollisensa. En tiedä sinusta, mutta minusta Psalmin menestystä kuvaava alkupuoli voi tuntua suomalaiselle, pessimismiin taipuvaiselle ihmiselle toisinaan hankalalta. ”Kel onni on, se onnen kätkeköön.” ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Ehkä suomalaisuuteen kuuluu jossain määrin se ajatus, että yksilön menestys tarkoittaa usein ylpistymistä, tai että jos yksilö menestyy, siitä on ainakin välttämätöntä pitää niin matalaa profiilia kuin mahdollista. Tämä saattaa kuulostaa myös kristilliseltä vaatimaattomuudelta. Mutta onko se sitä? Onko meidät kutsuttu elämään niin, että piilotamme ilonaiheet, jotta emme vain aiheuttaisi pahaa mieltä muille? Eikö olisi terveempää ja kristillisempää riisua kaikenlainen vertailu, ylpeys ja kateus ja lähteä ajatuksesta ”iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15)? Eikö olisi ihanaa, jos voisimme olla yhdessä avoimesti läsnä kaikkien ilojemme ja surujemme kanssa ja luottaa siihen, että yhteisö kulkee kanssamme kaiken tuon läpi? En väitä tietäväni oikeita vastauksia, mutta olen varma, että näitä on hyvä miettiä.

Room. 11

Roomalaiskirjeen yhdennessätoista luvussa on paljon tärkeää asiaa juutalaisten ja pakanakansojen suhteesta sekä pelastushistorian vaiheista. Olisi tosi hienoa, jos osaisin kertoa niistä jotain, mutta taitaa olla niin, että siihen tehtävään tarvittaisiin asiaan paljon enemmän perehtynyt historioitsija tai raamatuntutkija. Luvun lopussa on kuitenkin myös  hieno ylistys, johon kiinnitin tänään huomiota: ”Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä? Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin? Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” Minulla oli loppusyksystä parin viikon mittainen jakso, jolloin kadotuksen ajatteleminen tuntui kovin ahdistavalta. Luin ison määrän artikkeleita ja keskustelin monien eri ihmisten kanssa. Älyllinen pohdinta oli jossain määrin avuksi, mutta lopulta asiassa eteenpäin pääsemisen kannalta tärkeintä oli se, että tunsin sisimmässäni asti tämän totuuden: Jumala tietää niin paljon enemmän kuin minä. Juuri tällä tavalla, jonka Paavali kuvaa Roomalaiskirjeen yhdennentoista luvun lopussa. Myös kristitty saa auliisti myöntää, ettei hän tiedä kaikkea – olisihan se ihan järjetöntä väittää jotain muuta tässä sotkuisessa maailmassa! Mutta kristityllä on usko ja luottamus siihen, että joku järki on kuitenkin olemassa, ja että tämän järjen hallitsija on hänen Taivaallinen Isänsä. Voisiko tämä olla realistinen ja vapauttava ajatus niihin hetkiin, jolloin joudumme myöntämään, ettei oma ymmärryksemme riitä?

Esteri

Heippa kaikille ihan hirvittävän pitkästä aikaa! Minulla on ollut kommentointivuoro viimeksi syyskuun alussa, joten viimeisestä kerrasta on ehtinyt vierähtää useita kuukausia. Nyt kuitenkin uudella energialla uuteen vuoteen ja pitemmittä puheitta asiaan.

Ps. 20

”Toiset kerskuvat sotavaunuistaan, toiset hevosistaan, mutta me kutsumme avuksi Herran, Jumalamme, nimeä.” (Ps. 20:8) Olen miettinyt kuluneena talvena kovasti suhdettani omistamiseen. Ehkä ilmastonmuutoksen myötä ei enää automaattisesti ajatella, että hyvään elämään kuuluu väistämättä talouskasvu ja kuluttaminen, mutta eiköhän ihmisessä silti ole aika syvällä ajatus, että maallinen rikkaus tuo turvaa ja onnea. Päivän Psalmi oli minusta hieno kiteytys oikeanlaisesta suhtautumisesta omaisuuteen: jaehan ei sano, että lausujalla itsellään ei olisi sotavaunuja ja hevosia, mutta tärkeää onkin se, että perimmäisen turvan hän saa Jumalalta. Olisi hölmöä ajatella, että omaisuus riittää turvaksi, sillä omaisuus on kuitenkin katoavaista. Seuraava jae toteaakin: ”Nuo toiset kompastuvat ja kaatuvat, mutta me pysymme pystyssä ja kestämme.” Muistetaan tänäänkin, missä todellinen turvamme on.

Room. 10

Roomalaiskirjeen kymmennennessä luvussa on lohdullisia jakeita niihin hetkiin, kun usko tuntuu liian vaikealta ja monimutkaiselta. ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.” (Jae 9) ”Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.»” (Jae 13) Ainakin minusta tuntuu useimmiten siltä, ettei asia olisi ihan näin yksinkertainen. Pitäisi keksiä ratkaisut mm. kärsimyksen ongelmaan, luomiskertomuksen tulkintaan, moderniin kirkkopolitiikkaan, kätkeytyneisyyden ongelmaan ja eettisiin dilemmoihin. Pitäisi lukea miljoonia kirjoja, jaksaa kasvaa ja kehittyä, osata pyytää anteeksi oikein. Pitäisi kantaa vastuuta seurakunnassa, välittää vähäosaisista, tehdä lähetystyötä joka päivä. Niin, kaikki tämähän on ehdottoman hyvää ja varmasti kuuluu kristittynä elämiseen. Mutta! Pelastus lähtee vain ja ainoastaan siitä, millainen on suhteeni Jeesukseen. Muut asiat seuraavat perässä. Jeesus on kaiken a ja o, alku ja loppu. 

Esteri

Miika 5, Jaak. 4

Miikan kirjan viides luku pitää sisällään mitä ilmeisimmin monenlaisia teemoja puhuessaan esimerkiksi tulevasta rauhan ajasta, hajallaan asuvasta Jaakobin heimosta sekä lopuksi Jumalan kostosta. Tekstistä on kuitenkin helppo löytää kaksi keskeistä pointtia Raamatunlukijainliiton selityksen mukaisesti. Ensimmäinen niistä liittyy jaksoitteluun, jota olemme käyneet läpi aiempina päivinä. Viides luku päättää jakson, jossa luvataan kosto Israelin vihollisille, ja Raamatunlukijainliiton mukaan tämä näkyy erityisesti jakeessa 14: ”Hehkuvassa vihassani minä kostan kansoille, jotka eivät minua kuule.” Toinen pointti löytyy heti luvun ensimmäisestä jakeesta, jossa on profetia Jeesuksen ensimmäisestä tulemisesta maan päälle. Jae profetoi Jeesuksen syntymisestä Betlehemiin, ja näyttää minun nähdäkseni alleviivaavan Jeesuksen jumaluutta sanoessaan, että ”Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana”. Jeesuksen syntyminen ”pienimpään Juudan sukukuntien joukossa” sopii myös yhteen sen kanssa, miten Jumala usein ilmoittaa itsensä tavalla, joka ei ole ihmisen mielestä kaikista hohdokkain, mutta joka pitää sisällään ymmärryksen ylittävää rauhaa ja puhuttelevuutta.

Jaakobin kirjeen neljännestä luvusta hyppäsi tänään silmille toisten tuomitseminen. ”Yksi ainoa on lainsäätäjä ja tuomari, hän, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi?” (Jae 12) Raamatun sanoma toisten tuomitsemisesta ei tunnu aina kovin yksiselitteiseltä. Yleisesti ottaen Raamatun kokonaissanomalla ei kuitenkaan olla vakuuttavasti pystytty perustelemaan sitä, etteikö joskus olisi aiheellista huomauttaa toiselle ihmiselle, että hän rikkoo lakia. Mutta me emme minun ymmärtääkseni voi tehdä sitä yläpuolelta katsoen, ikään kuin olisimme itse synnittömiä, tai lähteä sanomaan, kuka lopulta pelastuu ja kuka ei. Eräässä kristillisessä elokuvassa Courageous oli kaunis kohtaus, jossa keski-ikäinen mies luki kirjettä isänsä haudalla. Isä ei ollut ollut läsnä miehen elämässä ja mies oli kärsinyt isänsä takia todella paljon. Kirjeessään mies kuitenkin totesi: ”God is your judge, not me (Jumala on sinun tuomarisi, en minä)”. Eli tuomiovalta ei kuulu meille, ei edes silloin, kun me olemme niitä, joita vastaan on rikottu. Onneksi on varmaa, että Jumala on hyvä ja että se tuomio, jonka Hän antaa, on oikeudenmukainen. Minulle henkilökohtaisesti se on yksi keskeisimmistä syistä, miksi olen kristitty: en voi hyväksyä sitä, ettei olisi Jumalaa, joka loppuviimein pitää huolta siitä, että oikeudenmukaisuus voittaa.

Esteri