Tekijä: Esteri

Jes. 24

2. Kor. 7

Päivän Uuden testamentin kohta pitää sisällään kuuluisan jakeen: ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman.” (Jae 10) Raamattu sanoo hyvinkin suoraan, että on olemassa murhetta, joka on hyväksi, joskin samaan hengenvetoon todetaan, että maallinen murhe on vakavaa – se tuottaa kuoleman. Tarkalleen ottaen jakeessa sanotaan, että Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen. Mitä on ennen parannusta? Minun nähdäkseni parannusta enteilee jonkinlainen väärä asennoituminen, teko tai elämäntapa. Murhe siis syntyy niistä, ja lopulta ihminen tämän murheen painamana joutuu kääntymään Jumalan puoleen. Prosessi on Paavalinkin mukaan kivulias, mutta lopulta ihminen päätyy prosessin myötä lujalle maaperälle.

Vastineeksi siitä, miten Jumalan mielen mukainen murhe auttaa ihmistä, on hyvin mielenkiintoista miettiä, mitä tapahtuu siinä kohdassa, kun ihminen tukahduttaa Jumalan mielen mukaisen murheen. Näkisin, että tämä voi tapahtua esimerkiksi pakenemalla syyllisyyttä tai puolustamalla ajattelutapaa, joka ei ole sopusoinnussa kristillisen maailmankuvan kanssa. Ihmiselle voi tulla hetkellisesti parempi olo. Ei tarvitse kohdata ikäviä asioita ja saa olla itse oman elämänsä herra. Mutta mitä tapahtuu ihmiselle, joka elää tukahdutetun syyllisyyden tai tietoisuuden kanssa? Tällaisen ihmisen minäkäsitys tai maailmankuva ennen pitkää vääristyy. Joskus ihminen suorastaan sairastuu. Tällaisia tarinoita käsitelläänkin usein populaarikulttuurissa, esimerkiksi Liane Moriartyn kirjassa Hyvä aviomies tai televisiosarjassa Munkkivuori.

Joskus tuntuu tympeältä, että kristityn elämään kuuluu Jumalan mielen mukaista murhetta, jota ei-uskova ei läheskään aina koe. Miksi pitää tulla huono omatunto silloinkin, kun muille ei tule? Miksi pitää kulkea vastavirtaan, vaikka kaikki muut olisivat iloisia? Niin, kristityn elämä ei ole aina helppoa. Joissain asioissa se voi olla jopa vaikeampaa kuin ei-uskovan elämä. Ehkä kuitenkin jos katsomme pidemmälle, voimme nähdä, että mikäli ihminen pääsee yli siitä kipeästä prosessista, jota kutsustaan oikein tekemiseksi, on hänellä lopulta paljon parempi olla. Ja toisaalta jos ei olekaan, niin saamme luottaa siihen, että viimeistään perillä Taivaassa ymmärrämme, miksi meidät pantiin kaikkien näiden koetusten läpi.

Esteri

Jes. 23

2. Kor. 6

Päivän Uuden testamentin kohdassa Paavali tarinoi tuttuun tapaan vastakohtia korostavalla tyylillä: ”Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa, mutta silti elossa, pahoinpideltyjä, mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.” (Jakeet 8-10) Tulin tänään ajatelleeksi, että Paavali taitaa tässä kohden puhua siitä, miten voimme löytää rauhan silloinkin, kun ympärillämme on rauhatonta. Miten löytää rauhan rauhattomuudessa, kuten asia usein ilmaistaan.

Kristittyinä meillä on tähän liittyen aivan erityisiä avuja. Paavali tuo niistä kaksi esiin toisaalla Raamatussa, Roomalaiskirjeessä ja Filippiläiskirjeessä. Ensinnäkin saamme uskoa, että kaikki koituu meidän parhaaksemme: emme siis koe vaikeita asioita turhaan (Room. 8:28). Toisekseen saamme luottaa siihen, että kestämme kaiken Hänen avullaan, joka antaa meille voimaa (Fil. 4:13).

Voisi myös ajatella Paavalin sanovan epäsuorasti, että vaikeuksien hyväksyminen osaksi elämää on tärkeää – nehän näyttävät kuuluvan apostolien elämään hyvinkin erottamattomasti. Tämä sopii yhteen oman kokemukseni kanssa siitä, että usein vaikean asian hyväksyminen on ensimmäinen askel siihen, että olo alkaa keventyä. Elämään kuuluu epävarmuutta, kipua, pettymyksiä, ristiriitoja, väsymystä ja roppakaupalla harmia. Lopulta niiden olemassaoloa vastaan taisteleminen vie enemmän energiaa kuin niiden hyväksyminen ja vieminen Jumalan tietoon.

Mikä asia sinua painaa tänään? Mitä tarvitsisit sen käsittelyyn? Hyväksyvää ja armollista asennetta? Pidemmälle näkemistä? Jumalan voimaa? Mitä ikinä se onkaan, niin ”älä yksin pelkää, huolet Jumalalle vie” (kappaleesta Rukous on silta, sanoitus Anna-Mari Kaskinen).

 

Esteri

Jes. 22

2. Kor. 5

”Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (Jakeet 20-21) Päivän luku päättyy siihen, kun Paavali vetoaa lukijoihin, että nämä ottaisivat vastaan evankeliumin. Miten ihania ja tarpeellisia sanoja nämä ovatkaan joka päivä, riippumatta siitä, miten usein ne on saanut kuulla. Jumala on tehnyt kaiken valmiiksi ja meidän osuutemme on enää vain suostua ottamaan Jumalan lahja vastaan.

Luin eilen Helsingin Sanomista lastenpsykiatrin haastattelua. Psykiatri oli sitä mieltä, että nuorena rikoksiin syyllistyneitä ihmisiä tulisi ennemmin kuntouttaa kuin rangaista, sillä heillä on elämässä omat haasteensa, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Psykiatri totesi, että tuskinpa meistä ketään auttaa se, että joku joutuu viettämään koko elämänsä leimattuna ja tuomittuna ilman mahdollisuuksia parempaan. Huomasin, miten minussa heräsi primitiivisiä reaktioita: haluan oikeutta! Haluan, että ne, jotka jo nuorena osoittavat täydellistä kyvyttömyyttä sopeutua yhteiskuntaan, pistetään miettimään tekosiaan yksin jonnekin nurkkaan! Hiiteen kaikki ymmärrys ja armo!

Näiden ajatusten keskellä tunsin pian piston sydämessäni. Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla. Minä, joka olen saanut niin paljon anteeksi, olin epäämässä evankeliumia muilta, itse asiassa alaikäisiltä lapsilta. Kuinka syvässä laintunto ihmisessä elääkään, vaikka ihminen olisi kuullut evankeliumia koko elämänsä. Kun itse painin oman syntisyyteni kanssa, tarvitsen ennen kaikkea evankeliumia: vakuutusta siitä, että minä olen arvokas kaikesta tästä huolimatta, että minua rakastetaan, minulla on toivoa, ja että minä saan uuden mahdollisuuden. Yllättäen minun oli todella vaikeaa suoda sitä muille.

Se, mitä maallinen valta päättää tehdä ongelmakäyttäytymistä osoittavien nuorten kanssa on moniulotteinen asia, johon ei ole vain yhtä oikeaa ratkaisumallia. On äärimmäisen tärkeää, että pahat teot todella nähdään pahoina tekoina, ja että tarpeen mukaan pahoista teoista seuraa oikeudenmukainen seuraamus / rangaistus. Sen kuitenkin lukiessani huomasin, että lastenpsykiatri (oli hän sitten kristitty tai ei, tarina ei sitä kertonut) julisti artikkelissa pitkän kokemuksen ja tutkimuksen pohjalta sitä, että ihminen muuttuu kaikista varmimmin evankeliumin alla. Artikkeli vahvisti uskoani siihen, että kristinusko tosiaankin sopii yhteen ihmisen psyykkeen kanssa. Me muutumme rakkaudesta ja armosta käsin. Olisiko päivän rukousaihe, että saisimme Jumalalta viisautta osoittaa tätä rakkautta ja armoa oikealla tavalla toinen toisellemme?

Esteri