Tekijä: Esteri

Jes. 21

2. Kor. 4

”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” (Jae 5) Paavali puhuu Toisen korinttolaiskirjeen neljännessä luvussa asenteestaan julistustyöhön, johon Jumala on hänet kutsunut. Paavali puhuu paljon nöyryydestä, mm. viittaamalla saviastioihin jakeessa seitsemän ja puhumalla ulkonaisen ihmisen murtumisesta jakeessa kuusitoista. Kiinnitin tänään paljon huomiota myös jakeeseen viisi, jossa Paavali toteaa, että hän ei julista sanomaa itsestään vaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Julistammeko me sanomaa itsestämme? Mistä sen voi tunnistaa, jos tällaiseen sortuu? Sanoisin, että ainakin kyvyttömyys ottaa huomioon kohderyhmää tai epäterve tarve saada tunnustusta hengellisestä työstä, voivat olla asiota, joiden pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Ensimmäiseen kohtaan liittyen uskon, että meidän olisi hyvä aina kysyä itseltämme, mitä Jeesus tekisi. Meidän ei tarvitse ryhtyä tinkimään totuudesta, mutta voimme saada ymmärryksen siitä, että ihmisiä kannattaa kohdata monilla tavoilla: kertoa tarinoita, itkeä heidän kanssaan, rukoilla heidän puolestaan. Kaikki tavat eivät toimi kaikille, joten herkkyys kohdata toinen ihminen hänen lähtökohdistaan käsin on mielestäni ehdottoman tärkeää, jotta emme jäisi pyörimään oman napamme ympärille.

Toista kohtaa on vaikeampi määritellä käytännössä, mutta sanotaan, että joskus hengellisissäkin piireissä esiintyy melkoista henkilöbrändäystä. Jotkut amerikkalaiset julistajat tunnistaisi kadulla (koska heidän naamojaan näkyy kaikkialla), vaikka heidän ole koskaan kuullut puhuvan, eikä heidän ajatuksistakaan kauheasti tiedä. Ruohonjuuritasolla ihmiset saattavat määritellä toisiaan turhan paljon sen perusteella, mitä armolahjoja kenelläkin nähdään olevan. Äärimmäisissä tapauksissa tiedämme tapahtuneen huijauksia ja hyväksikäyttöä, kun yksittäisen ihmisen päähän on pantu sädekehä ja hänet on asetettu kaikenlaisen keskustelun ja kyseenalaistamisen yläpuolelle. 

Olen varma, että meistä kaikki tekevät virheitä tällä osa-alueella. Emme tosiaankaan osaa tuoda sanomaamme joka kerta oikealla tavalla esiin tai jos osaammekin, niin suhtautumisessamme itseemme, toisiin tai Jumalaan saattaa olla tarkastelemisen varaa. Onneksi meillä on evankeliumi niitäkin hetkiä varten, ja onneksi voimme luottaa siihen, että loppuviimein Jumala lahjoittaa meille kasvun tässäkin asiassa.

Esteri

Sananl. 11

Valitsin tänään päivän raamatunkohdasta käsittelyyn vain yhden jakeen: ”Kuolemaan katkeaa jumalattoman toivo, pahantekijän odotus raukeaa tyhjiin.” (Jae 7) Olen ymmärtänyt, että Suomessa on tilastollisesti vain vähän ateisteja, eli ihmisiä, jotka eivät uskoisi Jumalaan tai ylempään voimaan millään tasolla. Jokunen heitä kuitenkin on, ja maailmanlaajuisesti heidän joukkonsa on isompi. Ateistinen maailmankatsomus lähtee siitä, että vain se, mitä näemme on totta, ja että näin ollen ei ole mitään varmaa tarkoitusta tai merkitystä. Johdonmukainen eläminen tällaisen ajattelutavan mukaan on tietysti haasteellista, sillä harva voi väittää, ettei esimerkiksi oikeaa ja väärää olisi ollenkaan olemassa. Ateistille yksi melkoista kovuutta kysyvä kysymys on kysymys kuolemasta. Tunnettu ateisti ja fyysikko Stephen Hawking onkin sanonut, että uskonto on iltasatu ihmisille, jotka pelkäävät kuolemaa.

Sananlaskuissa puhutaan siitä, miten toivo katkeaa kuolemaan. Tiedämme, että toivo on ihmiselle elintärkeää, joten ehkä Hawkingin sanat saattavatkin jossain määrin tulla kohti: entä jos olen uskossa vain, koska en uskalla kohdata maailmankaikkeuden synkkää tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta? Entä jos kaikki onkin vain itsepetosta?

Aion olla tylsä ja tyhjentää heti pankin: kyllähän usko periaatteessa voisi olla pelkoa ja itsepetosta, ei sitä mikään aukottomasti kumoa. Minusta on kuitenkin hyvä kysyä heti perään, miksi meidän erityisesti pitäisi ajatella sen olevan itsepetosta. Meillä on paljon syitä uskoa, että on jotain meidän käsityskykymme ulkopuolella tai sen rajamailla: maailmankaikkeuden synty, omatunto, rakkaus… Puhumattakaan yhdestä juutalaisesta puusepästä muinaisessa Roomassa, joka sai aikaan vallankumouksen, jolle ei näytä löytyvän mitään muuta järkevää selitystä kuin se, että Hän todella oli se, joka sanoi olevansa.

Usko ei olisi uskoa, jos voisimme todistaa aukottomasti olevamme oikeassa. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1) Aina tulee olemaan ihmisiä, joiden mielestä on turha uskoa ja toivoa.  Usko, toivo ja rakkaus eivät kuitenkaan koskaan lakkaa vetämästä ihmistä puoleensa magneetin lailla. Voimme kääntyä sisimmässämme kuiskivaa uskoa kohti tai sitten tehdä tietoisen päätöksen kääntyä siitä poispäin. Minusta on huomattavan paljon perustellumpaa kääntyä sitä kohti. Mitä sinä ajattelet?

Kiitos kaikille tästä viikosta ja siunausta uuteen viikkoon!

Apt. 2

Esteri

Sananl. 10

Sananlaskujen kymmennennessä luvussa on paljon asiaa. Poimin sieltä tänään tarkkarajaisesti vain yhden jakeen: ”Turvassa kulkee, joka vilpittä kulkee, joka poikkeaa polulta, ei salassa pysy.” (Jae 9) Mielestäni tämä jae on siitä mielenkiintoinen, että se näyttää osoittavan, ettei ”polulta poikkeamisen” (väärin tekemisen, otaksun) perusteena kannattaisi käyttää sitä, mitä niin usein kuulee: ”eihän tästä kukaan saa tietää”. Ei kukaan saa tietää, jos lataa netistä mediasisältöjä laittomasti. Ei kukaan saa tietää, jos jättää piippaamatta pari tuotetta pikakassalla. Ei kukaan saa tietää, jos ihan vähän venytän sääntöjä silloin, kun kukaan ei katso. Sananlaskujen ajatus mukailee sitä, mitä Jeesus sanoo Luukkaan evankeliumin luvussa 12, jakeissa 2-3 varoittaessaan fariseusten tekopyhyydestä: ”Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta.”

Jos onkin niin, että kukaan ei ihminen ei näe, niin kristitty tietää, että Jumala näkee koko ajan kaiken. Emme voi koskaan perustella väärin tekemistä sillä, että kukaan ei näkisi. Jos ihminen ei ole tullut tuntemaan Jumalan armoa, tämä voi olla aika epämiellyttävä ajatus. Ehkä siksi niin monet toivovatkin, että Jumalaa ei joko olisi tai että Hän olisi niin välinpitämätön ihmisten elämää kohtaan, ettei Hän koskaan käyttäisi minkäänlaista tuomiovaltaa.

Taidamme nyt tulla uskomme ytimen, lain ja evankeliumin, äärelle. Meillä tosiaan on usko Jumalaan, jolta ei voi salata yhtään mitään: ei ainuttakaan pienintä ajatusta tai aikomusta, ei mitään. Jos ja kun tämä tieto saa ihmisen epätoivon valtaan, on hyvien uutisten aika: sama Jumala haluaa antaa kaikki ihmisen tekemät synnit anteeksi, siis ne ihan kaikki, jotka Hän on nähnyt ja todistanut! Hän, joka tietää meistä aivan kaiken, haluaa korjata rikki menneet välit ja on tehnyt kaiken valmiiksi niin, että meidän osuutemme on vain ottaa tarjous vastaan.

Aika mieletöntä.

Apt. 1

Esteri