Tekijä: Esteri

Miika 1, Hepr. 13

Tänään alkaa Miikan kirja. Raamatunlukijainliiton (joka on näissä kommenteissa päälähteeni) mukaan Miikan kirjan voi jakaa kolmeen eri jaksoon, joista jokainen alkaa ”kuulkaa”, ja joista jokainen päättyy Jumalan lupaukseen. Ensimmäinen jakso kattaa kaksi ensimmäistä lukua ja käsittelee Raamatunlukijainliiton mukaan lupauksia siitä, että Israelin heimot kootaan takaisin omaan maahansa. Huomenna siis tiedämme näistä lupauksista enemmän! Taitaakin olla niin, että tämän päivän lukua on jokseenkin vaikeaa tulkita ilman suurempaa kontekstia. Tosin luvun alussa oli hienoa kuvausta Jumalan suuruudesta. Tällaisten tekstien äärellä on sanomattakin selvää, että Jumalan suuruus on ollut puhuttelevaa useille ihmisille läpi historian.

Heprealaiskirjeen viimeinen luku on monessa mielessä kaunis, kun kirjoittaja antaa ohjeita kristillistä elämää varten ja lisäksi lausuu lopussa upeat sanat: ”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus.” Tänään kuitenkin kiinnitin huomiota myös tähän jakeeseen: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.” (Hepr. 13:15) Mielestäni näyttää siltä, että tässä vedetään hauskasti yhtäläisyysmerkkejä tunnustamisen ja kiitoksen välille. Onko niin, että Jeesuksen tunnustaminen on jo sellaisenaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan? Tai vastaavasti, jos ihmisessä syntyy kiitollisuus, hän todennäköisesti myös tulee tunnustamaan Jeesuksen? Oli asia kuinka tahansa, on ihanaa muistaa, miten aina ja kaikkialla voimme keskittyä kiittämään siitä, että meillä on todellakin jotain, mistä kiittää.

Esteri

Joona 4, Hepr. 12

Joonan kirjan viimeinen luku sisältää mielenkiintoista pohdintaa siitä, miten Jumalan hyvyys ja armo voivat saada ihmisen joskus ahdistumaan. Kyse ei ole välttämättä ollenkaan aina siitä, että ihminen ei näkisi armon tarpeellisuutta, vaan myös siitä, miten rakkaus ilman ehtoja voi saada pään sekaisin – onhan sellainen rakkaus hyvin epäinhimillistä. Puhuimme itse asiassa vähän aikaa sitten kaverini kanssa siitä, miten tästä teemasta pitäisi puhua seurakunnissa enemmän. Varsinkin tunnollisille ihmisille armon sanoman vastaanottaminen voi olla niin vaikeaa, että usko melkein horjuu sen takia. Olen myös kuullut puhuttavan, että lähetystyö Japanissa on erityisen haasteellista siksi, että japanilaiseen kulttuuriin ei kerta kaikkiaan kuulu ajatus siitä, että jokin saadaan ilmaiseksi. Jos siis sinusta on joskus tuntunut haasteelliselta hyväksyä armoa ja ehdotonta rakkautta, niin et todellakaan ole yksin! Meitä hämmentyneitä on ollut jo Raamatun ajoista asti.

Oivoi, mikähän siinä on, että todella usein, kun keskustelen Raamatusta tai otan siihen kantaa isommassa porukassa, joudun tekemisiin Heprealaiskirjeen 12. luvun kanssa. Lukuhan on aika tujakkaa tekstiä: ensin puhutaan Jumalan kurituksesta ja sitten Jumalan valtakunnan pyhyydestä ja järkkymättömyydestä.  Viime keväänä tätä tekstiä pureskellessani tulin miettineeksi sitä, miten Heprealaiskirjeessä verrataan kristittyjä jatkuvasti Jeesukseen. Mutkia suoraksi vetäen: joudutte koettelemuksiin samalla tavalla kuin Jeesus. Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa? Ehkä se viittaa siihen, että kristitty joutuu aina maksamaan uskostaan jotain hintaa, ajasta ja kulttuurista riippumatta. Koska puhe rististä on eräänlaista hulluutta (1. Kor. 1:18-31), ei uskon sisältö todennäköisesti istu samaan muottiin muun maailman kanssa ilman haasteita (ja tämä liittyy myös edellisen luvun loppuun). Ei siis tarvitse olla kummissaan, jos meille pyöritellään silmiä tai meitä raahataan jopa oikeuden eteen. Kaikissa näissä koettelemuksissa Jumalalla on tilaisuus kasvattaa meitä yhä syvempään ja rikkaampaan yhteyteen Hänen kanssaan.

Esteri

Joona 3, Hepr. 11

Olen miettinyt tänään ankarasti sitä, onko olemassa uskovia ihmisiä, jotka eivät tee parannusta yksinkertaisesti siksi, että heitä ei kiinnosta. Tietysti motiivien erotteleminen toisistaan on vaikeaa, kun elämän kirjoon kuuluu runsain määrin rikkinäisyyttä ja epätoivoa, mutta minusta näyttää silti siltä, että välinpitämättömyys ei ole tässä yhtälössä täysin merkityksetön seikka. Kipeää ja haastavaa pohdintaa. No, miten tämä liittyy päivän Vanhan testamentin kohtaan? Joonan kirjan kolmannessa luvussa kerrotaan tiivistäen, miten Joona lähti Niniveen, miten kaupunki tuli suureen synnintuntoon hänen julistuksensa myötä ja miten Jumala lopulta perui ilmoittamansa onnettomuuden. Mietin tänään tekstin käytännöllisyyttä omia pohdintojani vasten: ehkä vastalauseena kyynisyydelle meidän tulisi rukoilla itsellemme samanlaista herkkyyttä, jollaista niniveläiset kokivat? Ehkä meidän tulisi rukoilla, että kyselisimme Jumalan tahtoa, huutaisimme nimenomaan Häntä, kun meidän on vaikeaa tehdä valintoja. Tällaisissa tilanteissa Jumala on juhlallisesti luvannut vaikuttaa meissä niin tahtomisen kuin tekemisenkin (Fil. 2:13). 

Heprealaiskirjeen 11. luvun eräs helmi on siinä, että ennen kuin kirjoittaja alkaa kertoa muinaisista uskon sankareista, hän määrittelee, mitä usko on. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Usko ei siis ole tietoa. Kuitenkin monet ja monet ihmiset ovat ihmeellisellä tavalla rakentaneet koko elämänsä uskon varaan! Lisäksi usko tulee monissa Vanhan testamentin esimerkissä esille nimenomaan siinä, että ihminen on luottanut Jumalaan konkreettisella tasolla. Tästä tulee mieleeni (kuulemma Lutherin) epäileviä kristittyjä rohkaiseva ajatus siitä, että kun ihminen on merihädässä, tärkeintä ei ole se, että hän tietää, että jossain pimeyden takana on laiva, vaan se, että hän huutaa laivaa avukseen. Näkisin myös, että tekstin kokonaisuudessa on rohkaiseva esimerkki meistä jokaiselle: ihmiset ovat uskonsa avulla nähneet nykyhetkeä pidemmälle ja ojentautuneet sen mukaisesti.  Elämä voi olla vaikka kuinka sotkuista ja ihmiset keskeneräisiä, mutta uskomme päämäärä on kaiken vaivan arvoinen.

Esteri