Tekijä: Esteri

Ps. 112, Mark. 7

”Ei hän pelkää pahoja viestejä, vaan luottaa vakain mielin Herraan.” (Ps. 112:7) Epämieluisat viestit ovat meille kaikille varmaan päivittäisiä. Jos onkin joku sellainen päivä, ettei työsähköpostiin tai Whatsappiin kilahda mitään epämieluisaa, niin ainakin uutisia lukemalla löytää paljon ikäviä viestejä. Viime kuukausina näitä viestejä lienee tullut erityisen paljon. Raamattu kertoo meille, ettei meidän tarvitse pelätä pahoja viestejä. Oikotie pois pelosta on yksinkertainen: luota vakain mielin Herraan. Luottamus Jumalaan on upea asia ja sen merkitys syvenee, kun ymmärtää luottamuksen etuoikeutena. Minun uskoni syveni, kun ymmärsin, että saan luottaa Jumalaan, sen sijaan, että minun pitäisi puristaa luottamus suorituksena ulos.  Mitä ikinä, ikinä, ikinä tapahtuukaan, Jumala ei lakkaa olemasta kaiken yläpuolella. Ja vaikka meidän inhimillinen ymmärryksemme sitä usein ymmärrettävästi epäileekin, Jumala on täydellisen hyvä. Saat siis luottaa. Hän on sen arvoinen.

Markuksen evankeliumin seitsemännen luvun alku on vahvaa opetusta siitä, miten pahuus on lähtöisin ihmisen sydämestä, ei neutraaleista ulkonaisista teoista, kuten syömätottumuksista tai viikkorytmin noudattamisesta. Selkokielisesti sanottuna näkisin tämän tarkoittavan sitä, että asenne ja aikomukset ovat ihmisessä kaikkein olennaisimpia asioita. Uskon, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka näyttävät ulkonaisesti siltä kuin he olisivat lähellä Jumalaa, mutta sydämessään he ovat Hänestä kaukana. Ehkä he käyvät kirkossa sunnuntaisin, ehkä he ovat hyvin perillä kirkkohistoriasta, ehkä he tekevät vapaaehtoistyötä. Ehkä he siis toisin sanoen tekevät paljon sellaista, mitä pitäisikin! Mutta samaan aikaan he eivät tunne oman sydämensä syntisyyttä, eivätkä siten myöskään pelastusta, jonka Jeesus tarjoaa. ”Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat,  aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.” (Mark. 7:21-23) Jeesuksen teksti on kovaa puhetta, mutta henkilökohtaisesti uskon, että sen kuuluukin aiheuttaa pistos tuntoon. Meillä on kaikilla sydän, jossa kytee se sama pahuus, jolla on tuhottu Jumalan luomakuntaa aikojen alusta saakka. Jos ihminen ei tätä tiedosta, eikä ota vastaan Jeesuksen apua, pelastuksen kannalta ei ole mitään väliä, mitä hän ulkonaisesti saa aikaan.

Esteri

Ps. 111, Mark. 6

Psalmi 111 kertoo Jumalasta, joka on oikeudenmukainen ja ennen kaikkea pysyvä. Mietin psalmin äärellä tänään sitä, miten terapeuttinen viesti tämä voikaan olla hektisessä maailmassa. Maailmassa, jossa kaikki muuttuu, kuten tapamme viestiä, ilmastomme, poliittiset suhteemme tai arvomaailmamme, kaivataan jotain pysyvää, jotain mihin voi aina luottaa kaiken kaaoksen keskellä. Olen miettinyt viime aikoina kovasti sitä, miksi länsimaissa on niin paljon mielenterveysongelmia, vaikka meillä on korkea elintaso ja hyvinvoiva yhteiskunta. Voisiko taustalla olla syvällisempi merkityksettömyyden tunne? Eikö päässä ala heittää, jos kaikki on subjektiivista, kaikki on ohimenevää, kaikki on katoavaa… Voisivatko mielenterveysongelmat johtua siitä, että kaivataan pysyvyyttä? Tämä saattaa olla kovemman luokan keittiöpsykologiaa, mutta kuulostaa silti melko loogiselta, eikö totta?

Markuksen evankeliumin kuudes luku kertoo Jeesuksen ruokkimisihmeestä, veden päällä kävelemisestä ja sairaiden paranemisesta. Kaikki ovat ihania ja ihmeellisiä ihmeitä. Maailman skeptisinkään ihminen ei kykene selittämään näitä asioita helposti pois. On kiistämätöntä, että 2000 vuotta sitten oli suuri joukko ihmisiä, jotka vähintään kokivat ja uskoivat Jeesuksen tekevän yliluonnollisia asioita ihmisten hyväksi. Ajattelepa hetki, miten voisit suhtautua tähän järkevästi, jos et olisi uskossa. Ehkä huomaat jotain? Me kristityt usein puhumme Jeesuksen ihmeteoista aivan kuin ne olisivat tavallista arkipäivää, vaikka nehän ovat hyvällä tavalla kaikkea muuta: niiden painoarvo Jeesuksen työssä ja ainutlaatuisuudessa on erittäin merkittävä ja oleellinen!

Jer. 5  Matt. 5

”Profeetat julistavat silkkaa valhetta, papit toimivat oman mielensä mukaan, ja tähän kansa on tyytyväinen! Mutta mitä te sitten teette, kun tästä tulee loppu?” (Jer. 5:31) Olipa kerran Esteri Saarenpää, joka oli menossa perjantai-iltana nukkumaan. Hän mietti asioita, joita kristinuskossa on vaikea hyväksyä tai mitkä tuntuivat vähintään henkilökohtaisesti haastavilta: kokonaisvaltainen antautuminen, sataprosenttinen läpinäkyvyys Jumalan edessä… Pian hänelle tuli mieleen monia nykyaikana viljeltyjä ajatuksia, kuten ”älä ole niin armoton itsellesi” tai ”ei sinun tarvitse uskoa sellaiseen, josta tulee paha olo”. Mutta heti perään tulikin yllättäen turhautuneisuus näitä hyvää tarkoittavia lauseita vastaan. Meidän aikaamme leimaa vahvasti se, että ihminen voi itse määritellä, mikä on totta ja mikä on hänelle hyväksi, eikä perusteluiksi vaadita välttämättä ollenkaan järjellisiä argumentteja, vaan pelkkä mututuntuma riittää. Kuitenkaan ihmisen ei tarvitse olla tiedemies ymmärtääkseen, että totuus ei ole mielipideasia. Olisipa tästä itsekeskeisyydestä eroonpääseminen helppoa! Mutta se vaatii tietysti suurta epämukavuusalueelle menemistä, kun kyse ei olisikaan enää vain siitä, mitä minä haluan. Uskon kuitenkin, että vain sen kautta voimme päästä todelliseen vapauteen, sillä eiköhän iso osa ihmisistä voi allekirjoittaa sen, että hän ei voi pelastaa itseään sitten, kun kaikesta hyvinvoinnista tulee loppu.

”Mutta minä sanon teille…” Vuorisaarna on se paikka Raamatussa, jossa Jeesus nostaa lain riman äärimmilleen. ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Jae 48) Kansanlähetyksen raamattuopettaja Vesa Ollilainen on sanonut, että näihin käskyihin on olemassa kaksi lähestymistapaa. Joko ihminen suuttuu ja syyttää Jumalaa liiasta ankaruudesta tai sitten ihminen tunnustaa oman syntisyytensä ja avaa sydämensä evankeliumille. Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten syntiseksi kristityn oikeastaan pitää tuntea itsensä (ehkä vähän hassua, tiedän). Mutta olisiko tärkeintä se, että tiedämme ja tunnemme syntisyytemme niistä lähtökohdista, jotka ovat meille mahdollisia, ja annamme Jumalan sitten hoitaa loput? Syntisyyden kieltäminen tai siinä rypeminen liiaksi ovat molemmat luultavasti aika huonoja vaihtoehtoja henkisen ja hengellisen tasapainon kannalta. Ja toisaalta tärkeää on muistaa, että syntisyyden määrä on kuitenkin epärelevanttia sen rinnalla, että on ylipäätään syntinen. Olen kuullut puhuttavan siitä, että ihmiset näkevät toisensa syntisyyden mukaan eri kokoisina puina, mutta ylhäältäpäin Jumalan perspektiivistä kaikki puut ovat saman korkuisia. Kaikki me tarvitsemme siis yhtä lailla myös Jeesusta.

Esteri