Tekijä: Esteri

Ps. 115, Mark. 10

”Niillä on suu, mutta ne eivät puhu, niillä on silmät, mutta ne eivät näe.” (Ps. 115: 5) Psalmissa 115 on upeaa runollista pohdintaa perimmäisen olemuksen eläväisyydestä. Millainen jumaluus on kaiken takana? Maailma on pullollaan jumalakuvia ja maailmankatsomuksia, joissa uskotaan jumalaan tai jumaluuteen, joka on saattanut kyllä luoda maailman, mutta on hylännyt sen sitten, eikä ole siihen enää missään yhteydessä (kutsutaan käsittääkseni myös deismiksi). Suomalaiset ovat ilmeisesti tämän maailmankatsomuksen suurkuluttajia: vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa 15 prosenttia 15–29-vuotiaista ilmoitti uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan ja kolmasosa sanoi, ettei usko Jumalaan lainkaan (Yle Uutiset 1.7.2016). Nähdäkseni tähän väliin jää vielä paljon niitä, jotka uskovat johonkin, mutta eivät ole välttämättä varmoja, mihin. Onko tällainen maailmankatsomus sitten hyvä vai huono asia? Hyvää siinä on se, että se ottaa vakavasti ihmisen sisällä asuvan kaipuun jonnekin tätä maailmaa suurempaan. Huonoa on tietysti se, ettei tällainen maailmankatsomus niin sanotusti ”näe, kuule, kosketa tai haista”. Se tuskin vaikuttaa ihmisen elämään juuri mitenkään, eikä se opeta ihmistä tuntemaan Jeesusta henkilökohtaisena Vapahtajana.

Markuksen evankeliumin kymmennennessä luvussa olisi moniakin asioita, joista kirjoittaa, mutta kirjoitan siitä, mihin kiinnitän eniten huomiota kerta toisensa jälkeen. Jeesuksen sanat siitä, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta, ovat lohdullisia sanoja monissa tilanteissa. Niitä voidaan käyttää toki esimerkiksi silloin, kun ollaan maallisesti katsoen toivottomassa tilanteessa. Minusta usein kuitenkin unohtuu, miten upeassa kontekstissa ne esitetään. Kohdassa kerrotaan rikkaasta nuorukaisesta, joka ymmärtää, ettei hän jaksa omassa voimassaan tehdä pelastuksen eteen sitä, mitä tarvittaisiin, ja Jeesus toteaa evankeliumin tässä mitä kirkkaimmalla tavalla: ihmiselle mahdotonta, mutta ei Jumalalle! Edes tuo toivottoman oloinen tapaus ei siis ilmeisestikään ollut toivoton tapaus. Tässä on tarjolla yksinkertaista teologiaa, jonka jokainen saa ottaa vastaan luottavaisena kuin lapsi!

Esteri

Ps. 114, Mark. 9

Mitä kunnioitus tarkoittaa 2020-luvulla? Kunnioittavatko lapset enää aikuisia? Näitä pohdintoja saa kuulla aika usein, jos on hommissa sosiaalialalla. Samaan aikaan kuulee pohdintaa siitä, miten auktoriteetti ansaitaan esimerkiksi vastaanottamalla lapsen kaikki tunteet ja joustamalla ristiriitatilanteissa. Nämä ovat oikeassa kontektissa hyviä neuvoja, mutta liiallisuuksiin mennessään ne saattavat uskoakseni kasvattaa lapsia, jotka tuntevat ainoastaan oikeutensa, eivät valvollisuuksiaan. Kristittynä ajattelen, että koska Jumalasta puhutaan Raamatussa toisinaan peljättävänä hallitsijana, joka saa maan vapisemaan psalmin 114 tavalla, on meidänkin toisinaan tarpeellista sisällyttää auktoriteetteihin velvoittava ja periaatteellinen puoli. Turvallinen auktoriteetti syntyy minun mielestäni siitä, että sen kohde tietää kaksi asiaa. 1) Auktoriteetti on todellinen – hänen kanssaan ei pelleillä. Ja 2) Auktoriteetti on hyväntahtoinen ja armollinen. Juuri tällainen on Jumala. Ja ehkä me voisimme pyrkiä olemaan juuri tällaisia auktoriteetteja myös lapsille?

Markuksen evankeliumin yhdeksännessä luvussa oli paljon asiaa, mutta tänään huomioni kiinnittivät kaksi pientä jaetta. ”Hän (Pietari) ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan” (jae 6) sekä ”opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti, mutta eivät rohjenneet kysyä häneltä” (jae 32). Opetuslapset taisivat olla toisinaan ihan todella pihalla. Mutta ajattele, kuitenkin he toteuttivat maailman tärkeimmän tehtävän lähtiessään lopulta kertomaan, että Jeesus elää. Meidän maailmassamme ihaillaan osaavia ja pärjääviä ihmisiä, jotka tietävät, mitä tekevät. Mutta entä jos Jumala ei kuitenkaan edellyttäisi mitään tällaista? Entä jos Hänen työhaastattelussaan kyseltäisiinkin ihan käänteisiä asioita? Kuinka paljon tarvitset Jeesusta? Oletko valmis oppimaan inhimillisesti katsoen täysin järjettömiä asioita? Osaavuus ja pärjäävyys eivät ole tietenkään väärin, mutta muistakaamme, että myös keskeneräisyys on elämässä täysin välttämätön voimavara. Ehkä meille, jotka toisinaan tunnemme, ettei meistä ole yhtään mihinkään, on suuri salaisuus siinä, ettei meidän oikeastaan tarvitsekaan omassa voimassamme mitään ollakaan. Kaikki alkaa Jumalasta ja päättyy Jumalaan, ja Hän voi käyttää jokaista, joka Hänen yhteyteensä haluaa.

Esteri

Ps. 113, Mark. 8

Päivän psalmissa 113 nostetaan esille kaksi kärsivää ihmisryhmää: köyhät ja lapsettomat. Molemmat ihmisryhmät joutuvat kokemaan useimmiten syvää toivottomuutta, johon saattaa sekoittua pelkoa ja häpeää. Molemmat tilanteet voivat johtaa siihen, että ihminen alkaa määritellä itsensä kärsimystensä kautta. Olen asunnoton, olen lapseton, olen surkea ja kurja. Psalmissa kuitenkin puhutaan siitä, miten Jumala auttaa tällaisessa tilanteessa olevia. Tiedämme toki, etteivät kaikki tarinat maan päällä pääty onnellisesti, mutta kristittyinä voimme uskoakseni aina turvautua siihen, ettei meidän tarvitse tai kuulu rakentaa identiteettiämme sen varaan, mitä meille tapahtuu maallisen vaelluksemme aikana. Me emme ole ensisijaisesti rikkaita tai köyhiä, pärjääviä tai epäonnistuneita, perheellisiä tai perheettömiä. Me olemme Jumalan lapsia, pelastettuja ja äärimmäisen arvokkaita Hänen silmissään. Tämä ei tarkoita, etteivätkö jumalasuhteen ulkopuolella olevat asiat olisi tärkeitä. Ei todellakaan, erityisesti ihmissuhteisiin liittyvät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä. Yritän vain sanoa sen, että mikään ei ole niin tärkeää kuin Jumalan lapseus. Mikään ei ole yhtä horjumatonta. Rakennetaan sen varaan ja vasta sen päälle kaikki muukin.

Markuksen evankeliumin kahdeksannessa luvussa on suorastaan hauskan arkinen tilanne siitä, miten Jeesus yrittää puhua opetuslapsille vakavasti fariseusten ja Heroksen hapatteesta, mutta opetuslapset vain jankkaavat siitä, ettei heillä ole leipää. Jeesus nuhtelee opetuslapsia muistuttamalla, miten Hän oli tehnyt aiemmin jo kaksi ruokkimisihmettä. Mitä tällainen tilanne oikeastaan kuvastaa? Kuvastaako se sitä, että ehkä Jumalalla olisi meille paljonkin kerrottavaa elämän suurista asioista, mutta meillä on liian kiire murehtia, miten selviämme päivittäisestä elämästä? Päivittäisestä elämästä, joka oikeastaan on Jumalan hallinnassa? Vastuuttomaksi ei tietenkään pidä heittäytyä. Kristityn kuuluu tehdä työtä, ennakoida tulevaisuutta ja varautua uhkiin. Mutta samaan aikaan on tärkeä muistaa, että oman arjen ympärillä ja ulkopuolella on paljon minua isompia ongelmia. Jos juna ei joskus ole ajoissa, jos unohdan joskus pullokuitin ostoskorin pohjalle, jos kaadan joskus kaakaon olohuoneen matolle, niin voisinko kuitenkin muistaa, että tämä ei ole loppupeleissä suurikaan murhe? Oman arjen ympärillä on ihmisiä, jotka kaipaavat kohtaamista, syvällisiä ongelmia, jotka kaipaavat pureutujia ja Jumala, joka haluaa pitää yhteyttä. Yritetään muistaa asioiden tärkeysjärjestys!

Esteri