Tekijä: Esteri

Hes. 21, Juud.

Hesekielin kirjan 21. luku on intensiivistä kuvausta siitä, miten Jumala osoittaa vihansa. Jos ymmärsin oikein Raamatunlukijain Liiton sivuilta, profetiat ennen lukua 33 liittyvät Jerusalemin temppelin hävitykseen. Kun temppelin hävitys on ohi, profetiat muuttuvat lohdullisemmiksi. Joka tapauksessa tässä ollaan vielä ajassa, jolloin Jumalan tuomio ja viha ovat keskiössä. ”Sen tähden sanoo Herra Jumala: Teidän syyllisyytenne on tuotu julki, teidän rikkomuksenne on paljastettu, teidän syntinne näkyvät kaikessa mitä teette. Teidän syyllisyytenne on osoitettu, ja teidät pannaan kahleisiin.” (Jae 29) Jotenkin tämä kolahti tänään. Teidän syntinne näkyvät kaikessa, mitä teette. Kuulostaa aika pahalta, mutta taitaa olla valitettavan totta? Vaikka teoissani olisi paljon hyvää ja oikeaa, on taustalla usein myös  itsekkäitä motiiveja ja kiusallisia tunteita, enkä edes välttämättä ymmärrä niiden alkuperää. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että meidän täytyy luopua kaikesta positiivisuudesta ja optimisista – muutoinhan elämästä tulisi mahdotonta. Tarkoituksenani on sanoa, että synti ja syyllisyys eivät ole vain yksittäisiä tekoja tai aina selkeästi havaittavissa. Onneksi voimme täten julistaa, että missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Juudaksen kirje on lyhyt ja ytimekäs selonteko siitä, miten harhaopettajien matkaan ei tule lähteä. Huomaatko kirjeessä erään erittäin tärkeän seikan? Kun Juudas on ensin selittänyt, mikä on ongelma, hän tarjoilee seuraavaksi myös ratkaisun: rakentakaa te edelleen elämäänne pyhimmän uskonne perustalle. Ei siis riitä, että keskittyy siihen, ketkä kaikki mahtavat olla väärässä. Samaan aikaan täytyy tietää, kenen joukoissa seisoo itse. Luulenpa, että jotkut kristityt ovat luopuneet uskostaan siksi, että he ovat kuulleet koko elämänsä puhetta siitä, miten ”nuo toiset ovat niin kauheita” ilman, että he olisivat kuulleet opetusta siitä, mihin heidän itse tulee juurtua. Ehkä puheille on ollut syynsä, mutta jos he jossain vaiheessa menevät hetkeksi ”toisten” seuraan ja huomaavat, että tilanne ei olekaan niin paha kuin he luulivat, ovat he helppoja saaliita. He alkavat ehkä syyttää seurakuntaa syrjimisestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä, jopa valehtelusta. Heillä ei ole syvää kiintymystä terveeseen oppiin, jolla he osaisivat arvioida tilannetta ja säilyttää uskonsa tärkeimmät asiat. Muistetaan siis ennen kaikkea nuorten kristittyjen osalta se, miten harhaoppien torjumisessa tärkeintä on päästä syvemmälle omaan uskoon!

Esteri

Ps. 117, Mark. 12

Psalmi 117 on lyhyt ja ytimekäs. Ehkä se kertoo meille siitä, että rukousten ei tarvitse välttämättä olla pitkiä ja perusteellisia, vaan myös lyhyet rukoukset ovat tärkeitä. Ehkä laatu on tärkeämpää kuin määrä. Jeesuksen voi nähdä myös opettavan asiasta:  ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.” (Matt. 6:7-8) Ei siis ole mikään ongelma, jos sanoja ei joskus löydy tai jos niitä löytyy vain vähän. Jumala ymmärtää joka tapauksessa, ja myös ihmisten kannalta saattaa olla joskus parempi, jos asiat ilmaistaan mahdollisimman yksinkertaisesti. Rukouksen arvo ei riipu sen ulkoisista ominaisuuksista, vaan asenteesta, jolla se lähetetään matkaan.

Markuksen evankeliumin kahdennessatoista luvussa on jälleen tärkeää opetusta siitä, miten Jumalan valtakunnassa tärkeää on sydän, eivät ulkonaiset käyttäytymiskoodit tai uskonnolliset rituaalit. Kun lainopettaja vastaa Jeesukselle, että tärkeimmän käskyn noudattaminen on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit, Jeesus vastaa hänelle, ettei hän ole kaukana Jumalan valtakunnasta. Lisäksi Jeesus antaa arvon lesken pienelle rahasummalle, joka oli lesken kokonaisbudjettia ajatellen merkittävä, vaikka olikin vähemmän kuin monien muiden lahjoitukset. Miksi näitä oppeja on toisinaan niin vaikeaa sisäistää, vaikka ne vapauttavat meidät lakihenkisyydestä? Ehkä uskonnollisuus on omalla tavallaan helppoa: sydämen remontti vaatii sitoutumista koko loppuelämäksi, siinä missä vanhurskauden saavuttaminen teoilla saattaa hoitua tekemällä hiukan vapaaehtoistöitä ja leikkamalla palkasta pienen siivun. Jumalan tahto muuttaa ihminen sisältäpäin on aika iso vaatimus. Mutta emmeköhän me tiedä, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Mikään muu ei voi tuoda todellista muutosta ja todellista hyvää hedelmää.

Liittyen ylösnousemuksesta käytyyn keskusteluun haluan lisätä vielä erikseen erään asian. Kuulin, että joskus oli kristitty pariskunta, jota ahdisti ajatus siitä, etteivät he olisi Taivaassa enää naimisissa. He saivat kuitenkin lohdun siitä, että huolimatta statuksen muutoksesta heidän rakkautensa toisiaan kohtaan tulee olemaan Taivaassa moninkertainen verrattuna siihen, mitä se on maan päällä naimisissa ollessa. Mielestäni tämä on kauniisti järkeilty ja luo toivoa siitä, että joskus jokainen ihmissuhteemme päättyy rakkauteen, jota emme voi vielä edes kuvitella.

Esteri

Ps. 116, Mark. 11

Ah, voi kyllä! Psalmi 116 oli kuin suoraan minulle tähän päivään kirjoitettu. Viime aikoina tuonelan kauhut ovat ahdistaneet minua ja minut on vallannut tuska ja murhe, kun olen ajatellut elämän rajallisuutta. Kuten kaikki tiedämme, Ukrainassa käydään tällä hetkellä sotaa, jossa kuolee niin sotilaita kuin siviilejäkin. Joka päivä maailmalla diagnosoidaan uusia sairauksia. Kokonainen ihmiselämä voi olla ohi sekunnissa, oli se siihen asti miten voittoisa tahansa. Kun mietin tätä kaikkea eilen bussissa, tunsin miten sisimpäni olisi halunnut kirkua kaiken tämän epäreiluutta ja uskomattomuutta. Onneksi Raamatussa on kuitenkin lohduttavia psalmeja, jotka kertovat meille siitä, miten näissäkin ahdistuksissa Jumala antaa meille rauhan ja päästää meidät pahasta. Hädän hetkellä näemme, ettei ihmisiin ole luottamista (jae 11), mutta Jumalaan voimme aina luottaa, myös ja erityisesti silloin, kun joudumme vastakkain elämän rajallisuuden kanssa. Jari Kekäleen sanoin (Exitin kappaleesta Voisin kuolla): ”Kuolleen miehen käsiin, arpeutuneisiin / joiden läpi loistaa valo joka helvettiin / Ylösnousseen käsiin, syliin avoimeen / minä kuolevainen orpo matkaa tässä teen.”

Markuksen evankeliumin yhdestoista luku tuo ilmi Jeesuksen temperamenttisen luonteen viikunapuun kiroamisen ja temppelissä protestoimisen kautta. Muistan edelleen, miten pelasimme lapsuuteni kodissa aikoinaan kristillistä lautapeliä, jossa oli tietokilpailukysymyksiä (jälkeenpäin ajateltuna hyvin helppoja sellaisia). Yksi minulle esitetty kysymys kuului: ”suuttuiko Jeesus koskaan?” Muistan, miten pohdin tätä ankarasti ja vastasin lopulta ei. Sain kuitenkin kuulla, että vastaus oli kyllä, erityisesti temppelin puhdistamisen vuoksi. Tästä lähtien olen yrittänyt aina muistaa, että suuttumus oli osa myös synnittömän Jeesuksen elämää. Ei ole ollenkaan lapsellista tai väärin suuttua silloin, kun kohtaa esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta. Päinvastoin, minusta kyky tuntea suuttumusta on tärkeä osoitin siitä, että asioilla on merkitystä. Samalla on kuitenkin tärkeää opetella purkamaan suuttumusta rakentavasti. Jos haluat heittää jotain, heitä vaikka lankakerä sohvalle, mutta älä tartu maljakkoon. Jos haluat kertoa toiselle suuttumisen tunteistasi, hengitä syvään ja yritä käyttää minä-viestiä, älä kiroile tai loukkaa sanoilla. Suuttumus saattaa olla hyvä renki mutta huono isäntä. Onneksi tässä, aivan kuten kaikessa muussakin, saamme kasvaa Taivaan Isän hyvässä huomassa.

Esteri