Tekijä: Esteri

Est. 4 Room. 3

Jatkan jälleen viittaamista sitaatteihin, joiden sanojaa en tiedä. Tänään nimittäin Esterin kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen sitaatti: ”Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan tietoa siitä, että jokin on pelkoa tärkeämpää.” Kuten voimme tekstistä nähdä, Ester ei ollut ollenkaan varma siitä, mikä oli oikea tapa toimia, ja sittenkin kun hän teki päätöksensä, hän piti tilannetta suorastaan toivottomana ja tarvitsi paljon henkistä tukea. Koska olen itse melkoinen pelkuri, joka kavahtaa yhtä lailla kiipeilytelineitä ja kauhuelokuvia, on minusta lohdullista tietää, ettei pelkojen tarvitse välttämättä olla este rohkeudelle. Varsinkin kun tiedän, että Jumalalla on ollut omat keinonsa pelkojen voittamiseen lukemattomien ihmisten elämässä, alan nähdä tässä terapeuttisen ”pieni ihminen, suuri Jumala” -asetelman. Jumala tietää, miten suurta ja vangitsevaa pelko voi olla ja Hänellä, jos kenellä, on keinot auttaa sen yli. ”Mutta hän on vastannut minulle: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Roomalaiskirjeen kolmas luku on tuhti paketti lakia ja evankeliumia! Jokainen tarvitsee Jumalalta sovitusta ja jokainen voi sen myös Jeesuksessa saada. Olemme asian ytimessä. Aiemmin kuluneena kesänä kuuntelin Leif Nummelan raamattuopetusta epäilyksistä ja vastaan tuli mielenkiintoinen ajatus Lutherilta: ”Ei se ole kristitty, joka sanoo, että Kristus on kuollut koko maailman syntien puolesta, vaan se joka sanoo: ”Kristus on kuollut minun syntieni puolesta””. Kuulostaa ehkä enemmän vaatimukselta kuin vapautukselta, mutta eikö se ole juuri näin? Voiko Jeesuksen ristintyö merkitä ihmiselle lopulta kovinkaan paljoa, jos hän ei tunnista omalla kohdallaan Paavalin alussa kuvailemaa syntisyyttä? Tarkoitus ei ole jäädä vellomaan omaan pahuuteen, vaan nöyrästi ymmärtää se, että Jeesus todella on ainoa tie, totuus ja elämä. Omilla teoilla on mahdotonta tulla Jumalalle kelpaavaksi. Tämä on tietysti välillä kauhean kipeää (myös allekirjoittaneella, jonka on todella vaikeaa hyväksyä ajatusta ehdottomasta armosta), mutta toisiamme tukien ja elämäämme jakaen meidän on ehkä mahdollista pikkuhiljaa uskoa siihen, että se on todella täytetty. Myös meidän kohdallamme.

Esteri

Est. 3 Room. 2

”Mitä olemme historiasta oppineet? Emme mitään.” En tiedä, kuka näin on sanonut, mutta kyseistä fraasia viljellään usein maailman pahuuden äärellä. Lukiessani tänään Esterin kirjan kolmatta lukua tulin ajatelleeksi, miten ihminen on ajasta aikaan samanlainen: konflikti yhden ihmisen kanssa riittää syyksi vihata jokaista kyseiseen ihmisryhmään kuuluvaa, raha riittää syyksi luopua eettisistä periaatteista… Miten tällaista toivottomuutta suhteessa ihmisyyteen tulisi lähestyä? Olen miettinyt viime aikoina paljon ihmiskäsitystäni, sillä suoritan tulevana syksynä varhaiskasvatuksen opintoja. Enimmäkseen minusta tuntuu, että korkeakoulun oppimateriaalit maalailevat kuvaa viattomasta, potentiaalisesta ihmisestä, jonka toiminta on aina johdonmukaista ja ymmärrettävää. Toki tähän kannattaa pyrkiä ja uskoa aina kun mahdollista, mutta minusta on kuitenkin naiivia ajatella, etteikö ihmisyydessä olisi jotain myös perustavanlaatuisesti pielessä. Emme me ole pelkästään hyviä, vaikka kuinka yrittäisimme. Johan sen todistaa historia ja jokaisen ihmisen omatunto. En tietenkään tarkoita, että meidän tulisi vaipua apatiaan tai olla odottamatta paljon itseltämme ja toisiltamme, mutta samaan aikaan meidän tulee olla realisteja ja tiedostaa, miten rajallista on parhaimmankin ihmisen hyvyys.

Saisin luultavasti Roomalaiskirjeen toisesta luvusta aikaiseksi paljon parempaa tekstiä, jos olisin teologi tai historioitsija, mutta päällisin puolin tulin tänään miettineeksi sitä, miten tieto tai status ei tee kenestäkään vielä Jumalalle kelpaavaa. Vaikka ihminen olisi kuinka oppinut tai uskonnollinen, on matka vasta alkutiessään Jumalan edessä, sillä Jumala kaipaa ihmiseltä Paavalin kuvailemaa vilpittömyyttä ja nöyryyttä. Paavali kirjoitti päivän tekstissä juutalaisille, mutta uskon, että sanoma on sovellettavissa myös kristittyihin. Näyttäisi olevan niin, että lähempänä Jumalaa on se, joka aidosti haluaisi uskoa ja tuntea Jumalan, vaikkei kuuluisikaan esimerkiksi seurakuntaan tai tuntisi Raamattua perussanomaa enempää, kuin se, joka on opiskellut Raamatun kannesta kanteen ja kuuluu kirkkoon, mutta on silti sitä mieltä, että ei tarvitse Jumalaa henkilökohtaisesti. Niin se vain taitaa olla tässäkin asiassa, että ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen (1. Sam. 16:7).

Esteri

2. Aik. 15 Matt. 10

”Kun Asa kuuli nämä profeetta Asarjan, Odedin pojan, sanat ja ennustukset, hän sai rohkeuden poistaa iljettävät epäjumalankuvat koko Juudan ja Benjaminin alueelta ja niistä kaupungeista, jotka hän oli valloittanut Efraimin vuoristosta.” Päivän Vanhan testamentin kohta esittelee meille tilanteen: kun profeetta julistaa Jumalan hyvyyttä, seuraa laaja luopuminen synnistä. Periaatteessa meille pitäisi varmaan olla itsestäänselvää, että tämä on hyvä järjestys julistaa myös evankeliumia, mutta haluan korostaa sitä, koska koen, että sen tarjoama sielunhoidollisuus on tärkeää. Synnintunto ja parannus ovat erottamaton osa kristillisyyttä, sillä uskomme on turhaa, jos emme nää itsessämme mitään pelastettavaa. Mutta emme kuitenkaan voi aidosti haluta niitä, jos Pyhä Henki ei ensin tule ja näytä meille hyvyyttään. Yleensä kuulemma ajatellaan, että järjestys uskoon tulemisessa on ”behave, believe, belong ja bless” (suomeksi käyttäydy, usko, osallistu, tule siunatuksi), kun oikeasti se voisi olla ennemminkin ”bless, belong, believe ja behave” (eli tule siunatuksi, osallistu, usko ja käyttäydy). Kristinuskossa ei ole kyse siitä, että jatkuvasti täytyy paniikissa muuttaa itse itseään, vaan siitä, että Jumalan hyvyys ja rakkaus tekee meissä työtään.

Uuden testamentin puolella Jeesus antaa ohjeita opetuslapsilleen, jotka ovat lähdössä lähetystyöhön. Näistä ohjeista monet voivat varmasti olla edelleen meille ajankohtaisia. Olen itse miettinyt kovasti kohtaa, jossa Jeesus sanoo, että jos opetuslapsien sanomaa ei jossain oteta vastaan, tulee heidän jatkaa reilusti eteenpäin. Ehkä tämä on eräällä tavalla raju muistutus siitä, että kaikki eivät lopultakaan ota uskoa vastaan. Lähetystyö ei välttämättä etene suoraviivaisesti sitä mukaa, kun ihmiset saavat uskosta tietoa, vaan joskus vastustus on kovaa. Milloin sitten on periksiantamisen aika? En tiedä. Olen kuullut ihania tarinoita ihmisistä, jotka ovat jaksaneet rukoilla koko elämänsä toisen uskoontulon puolesta ja lopulta näin on käynytkin. En todellakaan halua sanoa, etteikö tämä olisi oikein ja arvollista. Mutta voisiko olla, että joskus Jumalan kanssa keskustellen voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että olisi aika siirtyä seuraavaan paikkaan? Jos vaikka jatkuvasti joutuu toisen ihmisen kanssa maailmankatsomukselliselle törmäyskurssille, joka ei enää auta kumpaakaan? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta onneksi voimme miettiä näitä yhdessä.

Esteri