Tekijä: Esteri

2. Aik. 11 Matt. 6

Päivän Vanhan testamentin luku on pääosin kuvailevaa tekstiä, joka ei ota kantaa juuri muuhun kuin siihen, että Herra ei halunnut ihmisten nousevan toisiaan vastaan, vaan oli antanut kaiken aiemman tapahtua omasta tahdostaan. Itselleni jäi tänään mieleen se, miten Israelin puolelta tultiin Rehabeamin puolelle, kun Israelin puolella ei saanut enää palvella Herraa sillä tavalla, miten monet olisivat halunneet. Mietin lähes päivittäin sitä, onko meidän yhteiskunnassamme kohta samanlainen tilanne. Saako ihminen enää uskoa, tai jos saa, onko muilla enää velvollisuutta kunnioittaa hänen uskoaan? Olen itse kyllästynyt kuuntelemaan uskoa vastaan esitettyjä kevyitä argumentteja, kuten ”Raamattu on vanha epämääräinen kirja” tai ”älkää uskoko satuolentoon”. Tällaista ei tunnisteta hyvien tapojen vastaiseksi läheskään siinä mittakaavassa, missä juridiikka sen mahdollistaisi. Tietysti on kristittyjen kannalta paljon ahtaampiakin yhteiskunnallisia tilanteita, mutta se ei estä sitä, etteikö meidän yhteiskuntamme ilmapiiri saisi tuntua raskaalta. Ilmapiiri voi uhata jopa mielenterveyttä, joten on tärkeää, että meillä on seurakuntayhteys, jossa käydä läpi kaikki ilmapiirin aikaansaamat ahdistavat kokemukset. 

Uuden testamentin puolella on jälleen paljon asiaa. Koen, että muistutus tekopyhyyden vaarallisuudesta on jatkuvasti ajankohtainen, sillä ihmiselle on luontaista kaivata laumaltaan hyväksyntää ja ihailua, myös uskonnollisissa asioissa. Ymmärtääkseni tämä ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi mitätöidä tekemäänsä hyvää, vaan omaan hyvyyteen suhtautumista nöyryydellä. C.S. Lewis on sanonut yhden lempisitaateistani: ”Nöyryys ei ole sitä, että ajattelet vähemmän itsestäsi, vaan vähemmän itseäsi”. Luvun loppupuolella muistutetaan Jumalan huolenpidosta, jonka rinnalla mammonan palvominen on silkkaa turhuutta. Miksi murehtia turhista tai havitella materiaa, kun on hyvä Jumala, joka on antanut elämällemme niin paljon parempia tarkoituksia?

Esteri

2. Aik. 10 Matt. 5

Päivän Vanhan testamentin kohta ei ylennä mieltä ihmisten sopuisuudella. Tänään tulin ajatelleeksi kuitenkin sitä, miten Rehabeam toimii mielestäni oikein kysyessään läheisiltään neuvoja israelilaisille vastaamiseen. Minusta tuntuu usein siltä, että meidän kulttuurissamme arvostetaan sanavalmiutta ja kannanottoa, mutta mitä haittaa voisi olla siitä, jos joskus myöntäisi ihan suoraan, että ei tiedä tai osaa vielä vastata? Todennäköisesti ääriajattelu vähenisi, empatia ihmisten välillä lisääntyisi ja omakin mielenterveys paranisi, kun olisi avoin oman keskeneräisyytensä kanssa. Se ei tietenkään tarkoita, että epävarmuuteen tarvitsisi jäädä. Totta kai aina kannattaa etsiä tietoa ja keskustella ihmisten kanssa, niin kuin Rehabeamkin teki, mutta alkajaisiksi ihmisen voi olla joskus parempi myöntää, ettei hän osaa vastata.

Matteuksen evankeliumia lukiessa tuli tuskainen olo: tässä on ihan liian paljon tärkeää asiaa yhdelle päivälle! Mutta no, yritetään tiivistää. Itse kai pyörittelen eniten tämän luvun kohdalla sitä, miten korkeat ovatkaan hyvyyden kriteerit. Hyväksi ihmiseksi on ehkä vielä toivoa päästä, jos kriteerinä on esimerkiksi se, ettei tapa ketään, mutta jos kriteerinä on se, ettei saa edes haluta toiselle pahaa, ei meistä kukaan enää voi nousta ylpeydellä pystyyn. Tällaisessa tilanteessa on kaksi lähestymistapaa. Joko 1) Jumala vaatii liikoja ja on epäreilu, jolloin seurauksena voi olla uskon merkityksen kaventuminen. Tai 2) Kaikki tämä pitää täysin paikkansa: minun pitäisi pystyä tähän, mutta en pysty. Tällöin armolla on, Elina Salmisen sanoin, ”syvyyttä, johon sukeltaa”. Kyse ei ole enää yksittäisistä tekemisistä tai tekemättä jättämistä, vaan kokonaisesta langenneesta, rikkinäisestä elämästä, jossa ei ole mitään toivoa ilman Jeesusta. ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20).

Esteri

2. Aik. 9 Matt. 4

Tänään Vanhan testamentin kohtaa lukiessa minulle tuli mieleen aika hassu sovellustapa. Ennen Salomon kuolemaa kerrotaan, miten viisas ja varakas hän oli: käydään kohta kohdalta läpi, miten suuresti häntä siunattiin hänen elämänsä aikana. Voisiko ajatella, että tämä oli kiitollisuutta elämän suurien realiteettien edessä? Meillä ei ole tietenkään yhtä hienoja saavutuksia, mitä esitellä, mutta entä jos itsekin kertoisimme elämästämme samanlaista tarinaa silloin, kun tuntuu, että elämän raaka todellisuus iskee päin kasvoja? Jos vaikka itse koen, että en saa elämässäni mitään aikaiseksi, voisin todeta: ”Esterillä oli elämässään yllin kyllin hyvyyttä: joka aamu antoi Herra auringon jälleen nousta ja uuden armon päivän alkaa. Herra siunasi häntä vuodesta toiseen ihanilla ihmisillä jne…” Voisiko tämä olla meille tapa kiittää Herraa, kääntää katseemme hyvään ja iloita?

Matteuksen evankeliumin neljäs luku kertoo, miten Jeesusta kiusattiin ennen kuin Hän aloitti toimintansa. Kertomuksesta nousee mieleen kolme ajatusta, joista ensimmäinen on se, että kiusaus ei ole vielä synti, toinen se, että Jeesus omien kiusaustensa myötä kykenee ymmärtämään meidän kipujamme, ja kolmas se, että kiusausten voittamiseksi Jeesus tukeutui Jumalan Sanaan. Kaikki kolme ovat äärimmäisen tärkeitä ja hyödyllisiä periaatteita uskonelämässä! Muutoin neljäs luku kuvailee Jeesuksen toiminnan aloittamista: Jeesus mm. kutsui ensimmäiset opetuslapset. Luon katsetta jo vähän evankeliumien loppupuolelle, sillä lopettelin eilen Johanneksen evankeliumin ja mietin Jeesuksen ja Pietarin viimeistä keskustelua. Totesin, miten hienoa on se, että kutsu käy kerran toisensa jälkeen. Ensimmäinen kutsu on tärkeä ja upea, mutta myös sitten, kun olemme möhlineet (kuten Pietari), tulee Jeesus joka kerta uudestaan ja lausuu kaksi niin kaunista ja rohkeaa sanaa: ”Seuraa minua”. Mitä sinä vastaat tänään?

Esteri