Tekijä: Esteri

1. Kun. 1 Hepr. 11

Ensimmäisen Kuninkaiden kirjan ensimmäisessä luvussa pääsemme lukemaan melkoisesta draamasta liittyen Israelin kuninkuuden vaihtoon. Mieleeni jäi erityisesti kaksi kohtaa. Jakeessa 6 sanotaan, ettei Adonian toimia ollut kyseenalaistettu tarpeeksi hänen kasvaessaan, ja tämä kertoo mielestäni osuvalla tavalla siitä, miten tärkeitä rajat ovat. Ilman rajoja elämästämme katoaa järkevyys ja sen kautta myös merkityksellisyys. Lisäksi ilman rajoja oleminen johtaa ennen pitkää ongelmiin ihmissuhteissa, mistä päästäänkin toiseen kohtaan: Adonia oli Salomon edessä niin pelokas, että näytti menettävän osittain toimintakykynsä. Tilanne oli varmaan kaikin puolin epämiellyttävä, mutta minua se kieltämättä vähän hymyilytti. Katumuksen ja häpeän osoittaminen johti armoon, jota mekin saamme kokea päivittäin Jumalan edessä.

Heprealaiskirjeen yhdennessätoista luvussa on pitkä luettelo ihmisistä, joiden elämä todistaa Jumalan suuruudesta ja uskon merkityksestä. Olen itse aina miettinyt tämän luettelon kohdalla, miten hauskaa on se, että vaikka näistäkin ihmisistä suurin osa teki elämänsä aikana ties minkälaisia virheitä, ovat he silti meidän uskomme esikuvia. Ehkä meidänkään ei tarvitse näin ollen heti heittää romukoppaan arvostamiamme teologeja, psykologeja tai ajattelijoita, jos he jossain kohtaa osoittautuisivatkin erehtyväisiksi? Olen aika varma, että ihminen voi olla monessa asiassa oikeassa, vaikka olisi jossain asiassa väärässäkin. Rajanveto lienee vaikeaa, eikä meidän tietenkään pidä luopua kenenkään kohdalla täydellisyyden tavoitteesta, mutta koska olemme vain ihmisiä, ihan meistä jokainen, voisimme varmaan olla toisillemme armollisia myös tässä suhteessa. 

Esteri

Ps. 64 Luuk. 1

”He kannustavat toinen toistaan pahaan, he yllyttävät virittämään ansoja, he sanovat: »Ei sitä kukaan näe.” (Ps. 64:6) Yksi moraalin tärkeimmistä tehtävistä on ihmislauman kasassa pitäminen. Yhteisellä moraalilla, yhteisillä säännöillä varmistetaan se, että kukaan ei sooloile, ja että kaikki osaavat edellyttää tietynlaista käytöstä. Ehkä juuri tästä johtuen meidän on niin helppo lipsua säännöistä sillä verukkeella, että kukaan ei nää. Itse esimerkiksi pidin omia karkkipäiviä lapsena, kun vanhemmat olivat vielä töissä ja minä jo kotona. En vielä ajatellut, että karkkipäivä on olemassa isompia tarkoitusperiä varten, vaan pidin sitä sosiaalisten normien sanelemana sääntönä. Näin aikuisena kuitenkin näen, miten karkkipäivien tarkoitus on pitää veriarvot kohdillaan ja hampaat terveenä. Siispä se, että kukaan ei näe, on melko kehno perustelu rikkoa moraalia. Vaikka ei tulisikaan vaarantaneeksi omaa asemaansa ns. ”laumassa”, tulee unohtaneeksi sen, että sääntöjen taustalla on useimmiten jokin aidosti hyvä tarkoitus, ei pelkkä muiden miellyttäminen. Ja kristittyinä voimme tietysti lisätä sen, että ihmisten näkemättömyydestä huolimatta Jumala kyllä näkee kaiken.

Luukkaan evankeliumin alussa on riemullisia ylistyksiä Jumalan pelastussuunnitelmasta. Itse asiassa minusta tuntuu, että hahmotan Raamatun kokonaiskuvaa parhaiten juuri sen kautta, kun joku Raamatun henkilö itse vetoaa kirjoituksiin. Tulee jotenkin sellainen tunne, että tässä ei vain tehdä teologiaa, vaan todella eletään sitä todeksi. On myös ihanaa huomata, miten iloiseksi ihmiset tulivat tässäkin tapauksessa, kun huomasivat kirjoitusten käyvän toteen. Kirjoituksista osataan poimia tärkein: Jumalan lupaukset ja se, miten ne luovat tulevaisuuden ja toivon.

Esteri

Ps. 63 Ef. 6

Oletko ikävöinyt korona-aikana seurakuntaan? Jos olet, et ole ainoa. Myös tässä asiassa olemme saaneet huomata jonkin asian merkityksen siinä vaiheessa, kun emme enää voikaan pitää sitä itsestäänselvyytenä. Itse pääsin pieneen viikkomessuun Vetelissä 17. päivä sunnuntaina ja tuijotellessani kirkon korkeita holveja tunsin, millainen vaje sisimmässäni on. Voi, kun tällaiseen pakopaikkaan pääsisi joka viikko, kuten ennen! Psalmissa 63 Daavid ikävöi Jumalaa ja toteaa heti perään, että ”pyhäkössä saan nähdä Sinut, kokea Sinun voimasi ja kirkkautesi”. Tämä tarve on mitä kaunein. Kaivata kirkkoon, kaivata seurakuntaan. Mutta muistakaamme silti koronan keskellä, että ”missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20). Kirkon holvit, urut, spottivalot ja ylistysbändit ovat meille tärkeitä, mutta ne eivät ole lopulta ratkaisevia, vaan kristittyjen yhteys, josta seurakunta syntyy.

Efesolaiskirjeen viimeinen luku tuo esille Jumalan lapsen kuuluisan taisteluvarustuksen. Taisteluvarustus pitää sisällään tärkeitä neuvoja pahan päivän varalle ja sieltä jokainen voikin poimia tämänhetkiseen tilanteeseen parhaiten sopivan neuvon. Tulin lukiessani miettineeksi sitä, että Paavali osasi käyttää hienosti kuvakieltä. Uskosta puhutaan todella usein käsitteellisesti, argumentoiden, erilaisien premissien tutkimisen kautta… Vaikka aika harvoin ihmissydän sellaiselle aukeaa. Kuinka moni meistä haluaisi puhua esimerkiksi oman elämänsä vaikeista asioista sillä tavalla? Näin ollen haluaisin alleviivata Paavalin esimerkin mukaisesti luovaa kristillisyyttä: lukekaa kristillisiä romaaneja ja runoja, kuunnelkaa kristillistä musiikkia, ihailkaa Kristusta esittävää taidetta… Tai tuottakaa itse! Luovuus on suuri Jumalan lahja ja sen tuottama ilo moninkertaistuu käytettäessä.

Esteri