Tekijä: Esteri

Esra 1

1. Piet. 4

”Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa.” (Jakeet 15-16) Ensimmäinen Pietarin kirje on kirjoitettu kristityille, jotka kokivat painostusta ja jopa vainoa uskonsa tähden. Ei siis ole ihme, että Pietari kehottaa kestämään monenlaisia kärsimyksiä, vieläpä nimenomaan kristittynä.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa on lakiin kirjattu uskonnon- ja mielipiteenvapaus. Toki näemme ympärillämme hämmentäviä esimerkkejä tämän murenemisesta, esimerkiksi Päivi Räsäsen raamattukäräjät, mutta toistaiseksi harvan tarvitsee pelätä terveytensä tai henkensä puolesta siksi, että on kristitty. Jotkut tuntemani kristityt kokevat tämän hyvin vaikeana asiana: kestäisinkö vainoja, jos minut yhtäkkiä siirrettäisiinkin jonnekin muualle? Voisinko kuolla marttyyrikuoleman? 

Olen miettinyt, voisiko tästä raamatunkohdasta olla apua näihin pohdintoihin: ”Kun teitä viedään luovutettaviksi viranomaisille, älkää etukäteen olko huolissanne siitä mitä puhuisitte. Puhukaa ne sanat, jotka teille tuona hetkenä annetaan. Silloin ette puhu te, vaan Pyhä Henki.” (Mark. 13:11) Ehkä samalla tavalla kuin meidän ei tarvitse etukäteen huolehtia siitä, mitä sanoisimme viranomaisten edessä, meidän ei tarvitse myöskään huolehtia etukäteen siitä, miten tulemme suhtautumaan kärsimyksiin. Ehkä homma toimii jotakuinkin niin, että saamme voiman ja viisauden aina kulloiseenkin hetkeen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän pitäisi nostaa jalat ylös ja unohtaa samantien kaikki huoli vainotuista kristityistä tai kristinuskon tulevaisuudesta, mutta voisin kuvitella, että henkilökohtaisen vaelluksen kannalta on parempi ottaa päivä kerrallaan, elää yhden päivän uskollisuudesta käsin.

Esteri

Ps. 89

1. Piet. 3

Pietarin kirjeen kolmas luku jatkaa kirjeen teeman mukaisesti siitä, miten tärkeä on kristityn / kristittyjen esimerkki Jumalasta luopuneen maailman keskellä. Luvun alussa tämä ajatus tuodaan avioliittoon, kun puhutaan siitä, että uskosta osaton mieskin voidaan joskus voittaa vaimon lempeydellä ja sävyisyydellä. Jakeissa 15-16 asiaa tuodaan ilmi hieman eri näkökulmasta: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana – silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat.” Tätä kohtaa pidetään yhtenä Uuden testamentin tärkeimmistä, apologian harjoittamisen puolesta puhuvista kohdista (apologia=kristillisen uskon järjellistä puolustamista).

Kiinnitin tänään huomioni myös kohtaan, jossa sanotaan, että nainen on ”yhtä lailla armon ja elämän perillinen” miehen rinnalla. Ehkä se on itsestäänselvää, mutta olen miettinyt viime aikoina paljonkin sitä, miten me miehet ja naiset olemme loppupeleissä paljon enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Taistelu sukupuolten välillä tuntuu edelleen käyvän kiivaana 2020-luvun länsimaissa, ja maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä puhutaan usein täysin vastakkaisina asioina, kuin erilaisina tapoina olla ihminen. Kuitenkin me kaikki vuodamme verta, jos meihin tulee haava. Me kaikki olemme olleet vauvoja, joiden selviytyminen on riippunut kokonaan muista ihmisistä. Me kaikki koemme surua ja kipua, jos olemme yksinäisiä. Meille tulee ennen pitkää nälkä ja jano ja väsy. Me elämme hymystä, kosketuksesta ja hyväksynnästä.

Mitä tämä kaikki tiivistäen tarkoittaisi? Me kaikki olemme yhtä lailla ihmisiä ja Jumalan kuvia. Yhtä lailla Hänelle rakkaita ja Hänen yhteyteensä kutsuttuja. Me olemme samalla viivalla.

Esteri

Ps. 88

1. Piet. 2

Päivän Uuden testamentin kohdassa puhutaan paitsi Jeesuksen merkityksestä kaiken kulmakivenä myös kutsusta tehdä hyvää silloin, kun ympäriltä ei heru kiitosta ja arvostusta, vaan enemmänkin panettelua, epäluuloa ja epäoikeudenmukaisuutta. Lueskelimme kohtaa mieheni kanssa, ja hän totesi, että luvun kehotukset kestää kärsimyksiä viattomana sekä voittaa ymmärtämättömät ihmiset hyvyydellä palautuvat pitkälti Jeesuksen kehotukseen toisen posken kääntämisestä (Matt. 5:38-41).

Mitähän tämä voisi käytännössä tarkoittaa meidän elämässämme? Itse olen ymmärtänyt asian niin, että toisen posken kääntäminen ei tietenkään voi tarkoittaa vääryyden hyväksymistä – muutenhan päätyisimme tilanteeseen, jossa moraalilta katoaisi pohja. Silloin myöskään viranhaltijat eivät voisi rangaista pahantekijöitä, kuten päivän kohdassa sanotaan (jae 14). Jeesus viittaa ennen opetustaan toisen posken kääntämisestä Hammurabin lakiin, ”silmä silmästä, hammas hampaasta”. Olisiko pointti siis se, että saamme todellakin edellyttää ihmisiltä oikeita tekoja ja asenteita, mutta että emme lähtisi tuomaroimaan heitä tai kantamaan heille kaunaa? Yrittäisimme nähdä heissä aina sen hyvän, jonka Jumala on heihin pannut ja kutsua heitä rakkaudella kohti Jumalan valtakuntaa?

Tämä voi olla mullistavaa ja puhutella ihmisiä häkyllyttävällä tavalla. Mitä jos ostaisit jonain päivänä suklaata sille todella rasittavalle työkaverille? Tai mitä jos keskellä pahimman riidan halaisit puolisoasi ja kertoisit hänelle, miten upea ihminen hän on? Mitä jos et vastaisi syytöksiin syytöksillä, vaan rauhoittaisit tilanteen jättämällä ikävät asiat sanomatta? Näissä asioissa taitaa todellakin olla häivähdys sitä itseään – Jumalasta lähtöisin olevaa ehdotonta rakkautta.

Esteri