Tekijä: Esteri

2. Kun. 11

2. Kor. 4

Viikon viimeisen Uuden testamentin kohdan viimeiset jakeet kuuluvat seuraavasti: ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” (Jakeet 16-18) Voisi ajatella, että Paavali puhuu tekstissä siitä, millaisesta perspektiivistä maallisia asioita kannattaa katsella. Katsommeko asioita vain lyhytnäköisesti, omaa näkökulmaamme painottaen vai olemmeko valmiita katsomaan kauemmas, yli oman ymmärryksemme?

Mielestäni Raamatun pohjalta ei voi sanoa, että tämän elämän asioilla ei olisi väliä, sillä niillähän on väliä niin paljon, että Jumala vaatii meistä jokaisen tilille siitä, miten olemme tämän elämämme käyttäneet. Kauemmas katsominen ei siis voi tarkoittaa sitä, että unohtaisimme elää nyt: tehdä oikein, rakastaa ja olla kiitollisia juuri nyt. Mutta kauemmas katsominen muistuttaa meitä siitä, että emme elä tätä hetkeä varten, vaan jotain suurempaa ja parempaa varten.

Oli elämässä hyviä tai pahoja asioita, kaikki ei ole tässä, ja se on tärkeä muistutus molempiin tilanteisiin. Hyvinä hetkinä se muistuttaa meitä siitä, että emme juurru liiaksi maalliseen, sillä täällä koi ja ruoste tekevät tuhojaan. Lisäksi liika kiinnittyminen maalliseen ajaa ihmisen uskoakseni lopulta ahdinkoon, sillä tarvitsemme elämälle syvällisempää merkitystä kuin vain nykyhetken ja oman onnemme. Voisikohan tämä olla syy sille, miksi erityisesti länsimaiset nuoret voivat nykyään hyvin huonosti? Huonoina hetkinä kauemmas katsominen puolestaan antaa toivoa siitä, että Jumala ei ole unohtanut meitä, että lopulta kaikki vielä selviää. Saamme voimaa jatkaa, kun tiedämme, että jossain odottaa jotain monin verroin parempaa kuin tämä elämä.

Jospa saisimme kauemmas katsomisesta voimaa myös tulevaan viikkoon. Siunausta sinulle sinne, mitä ikinä se pitääkään sisällään!

Esteri

2. Kun. 10

2. Kor. 3

Päivän Uuden testamentin kohdassa kerrotaan uuden liiton kirkkaudesta vanhan liiton rinnalla. Erityisen kaunis on jae 17: ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” Koko tekstin pointtina tuntuisi olevan ajatus siitä, että vanhassa liitossa vanhurskaus perustui lain suorittamiseen – uudessa liitossa sen sijaan vanhurskaus perustuu lahjaan ja suhteessa elämiseen.

Kristittyjä voidaan aina toisinaan moittia lakihenkisyydestä. Tätä olisi varmasti hyvä joskus pysähtyä miettimään porukalla. Mitä tarkoittaa lakihenkisyys ja miten se ilmenee? Voiko ”lakihenkisyys” olla joskus jotain, mikä onkin oikeasti hyvää? Mielestäni nämä ovat tärkeitä kysymyksiä maailmassa, jossa emme koskaan pääse synnistä täysin eroon. Miten paljon meidän pitää yrittää uudessa liitossa? Mitä mieltä sinä olet? Voisitko käydä asiasta keskustelua jonkun kanssa?

En ole aivan varma, mitä kysymyksiin pitäisi vastata, mutta siitä olen varma, että itse olen hardcore lakihenkinen ihminen. Mitäpä muuta sitä voisikaan tunnolliselta suomalaiselta odottaa. Vaikka en pysty lukemaan Raamattua mitenkään vain armon näkökulmasta käsin, olen oppinut ajattelemaan, että lakihenkisyyteen taipuvan on erityisen tärkeää tietoisesti nähdä Raamatussa ne kohdat, jotka puhuvat armosta ja vapaudesta. Jos olet yhtään samanlainen, niin kehotan sinuakin: etsi Raamatusta aivan erityisellä tavalla rakkautta ja armoa, sillä kyllä siellä sitä on.

Esteri

2. Kun. 9

2. Kor. 2

”Tuollaiselle riittää se rangaistus, jonka useimmat teistä ovat hänelle jo antaneet. Nyt teidän on päinvastoin annettava anteeksi ja lohdutettava häntä, ettei hän menehtyisi suruunsa. Niinpä kehotan teitä jälleen osoittamaan hänelle rakkautta.” (Jakeet 6-8) Paavalin kerronta Korinttilaiskirjeen toisessa luvussa tuntuu välillä jokseenkin poukkoilevalta, mutta luvussa on paljon hienoja ajatuksia, ja tänään kiinnitin huomioni jakeisiin 6-8.

Ihmisillä ei ole yleensä tapana korostaa sitä, että syyllistä pitäisi lohduttaa. Paljon puhutaan lohdutuksesta, jota annetaan sille, jota kohtaan on rikottu, mutta ei lohdutuksesta rikkojaa kohtaan. Tämä on kuitenkin sielunhoidollisesti hyvin tärkeä ja merkittävä asia. Ihminen, joka on tullut synnintuntoon ja katumukseen, tarvitsee usein tukea ja lohdutusta. On kauheaa ymmärtää olevansa syyllinen, jopa paha. Silloin on suureksi avuksi, kun ympärillä on ihmisiä, jotka ovat yhtä lailla kohdanneet ja hyväksyneet oman syyllisyytensä, ja jotka ovat riittävän vahvoja todella antamaan anteeksi ja lohduttamaan.

Kansanlähetyksen vanha lähetysjohtaja Mika Tuovinen sanoi viime keväänä raamattuopetuksessaan Hämeenlinnassa jotakuinkin näin: ”Ihmiselle, joka on tullut tuntemaan oman syntisyytensä, tulee julistaa vain ja ainoastaan evankeliumia, ei enää ollenkaan lakia.” Jokaisen ihmisen osa on kohdata oma vastuunsa ja syyllisyytensä, mutta kenenkään ei kuulu kantaa sitä määräänsä enempää. Jumala on valmistanut syyllisyydestä poispääsyn, valmistetaan siis parhaamme mukaan me ihmisetkin.

Esteri