Luvussa 25 puhutaan juutalaisille luvatusta riemuvuodesta ja sapatin levosta. Ihmiset tarvitsevat lepoa ja Jumala viisaudessaan tietää myös maan tarvitsevan lepoa. Maan tulee saada lepoa joka seitsemäs vuosi, jolloin se saa rauhassa kerätä uusia ravinteita ja olla jälleen tuottelias. Maanviljelystä en juuri mitään tiedä, mutta mietin, että perustuukohan peltojen jättäminen kesannolle tähän Jumalan viisauteen antaa maan levätä ja kerätä ravinteita. Maan tarpeista huolehtimisen lisäksi, Jumala mahdollisesti halusi muistuttaa ihmisille riippuvuuttaan Hänestä. Kansan tuli luottaa, että maa tuottaa joka seitsemäs vuosi sadon itsestään siten, että siitä riittää ravintoa kaikille. Kaikki hyvä tulee Jumalalta ja Herra haluaa opettaa, että Hän ruokkii taivaan linnut, kasvattaa kedon kukat ja paljon ennemmin pitää huolen myös luomastaan ja rakastamastaan ihmisestä, vaikka tämä ei korjaisi ja leikkaisi. Tästä tulee mieleeni, kuinka vaikea ihmisen onkaan oikeasti luottaa siihen, että Jumala todella huolehtii kaikista tarpeistamme, kunhan vain etsimme ennen kaikkea Hänen valtakuntaansa ja tahtoaan. On ollut todella uskoa vahvistavaa lukea joidenkin lähetystyöntekijöiden kokemuksia siitä, miten Jumala on pitänyt ihmeellisillä tavoilla ja täydellisellä ajoituksella huolen siitä, että ruokaa ja rahaa on riittänyt juuri sopivasti jopa silloin, kun varsinaista kannatusta tai palkkaa ei ole ollut saatavilla.
Jumala halusi, että riemuvuonna maan hyvinvoinnin ohella pidetään huolta myös niistä ihmisistä, jotka olivat esim. syystä tai toisesta menettäneet maaomaisuutensa ja joutuneet orjuuteen. Jumalan tahto on, että vähäosaisista pidetään huolta. Maassa piti myös julistaa vapautusta. Luukkaan evankeliumin neljännessä luvussa kerrotaan, kuinka Jeesus julisti Jesajan kirjasta sorrettujen vapauttamista, sokeiden näkönsä saamista ja Herran riemuvuotta, joka sai Hänessä alkunsa. Me elämme parhaillaan tuota riemuvuotta. Meidät on kutsuttu vapauteen ja iloon. Kunpa minäkin muistaisin tämän jokaisena aamuna. On helpompi tuijottaa olosuhteisiin kuin nostaa katseensa Herraan ja niihin mahdollisuuksiin, jotka Hän antaa jokaiseen päivään.
Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa kehotetaan edelleen rakastamaan ja kulkemaan rakkaudessa ja vaeltamaan valossa pitäen Jumalaa esikuvana. Luvussa viitataan seurakuntaan Kristuksen morsiamena. Paavali opettaa, miten kristityt voivat elämällään osoittaa olevansa morsian, joka rakastaa sulhastaan. Kuuliaisuus on rakkauden osoittamista Herralle. Morsiamen on oltava uskollinen sulhaselleen odottaessaan hänen tulemustaan ja tulevaa hääjuhlaa. Enää ei voi elää pimeässä ja treffailla tämän maailman ruhtinasta, vaan elää sen sijaan valossa ja palvella Jumalaa. Mitä enemmän ihminen juurtuu ja rakastuu Kristukseen, sitä enemmän hänen valonsa pääsee loistamaan ja sitä enemmän hänen sydämessään syttyy halu palvella Jumalaa ilosta ja kiitollisuudesta käsin. Pimeyden teot lakkaavat kiinnostamasta ja syntyy halu pyrkiä toteuttamaan Jumalan tahtoa.
Kristittyjä kehotetaan olemaan alamaisia toisilleen. Jumalan tahto on, että me palvelisimme toisiamme niin kuin Kristuskin on suostunut palvelemaan meitä. Käytännössä tämäkään ei ole aina niin helppoa. Voisinko joskus luopua omista oikeuksistani, jotta toinen saisi enemmän? Jeesuskin suostui luopumaan omasta kirkkaudestaan syntyessään ihmiseksi maailmaan ja antamaan henkensä meidän puolestamme. Kun tätä ajattelee, ei ehkä olekaan niin iso uhraus antaa ensimmäinen sija jollekin toiselle, vaikka se omasta mielestä kuuluisikin itselle.
Paavali opettaa, kuinka miehen ja vaimon välinen avioliitto kuvaa Kristuksen suhdetta seurakuntaansa. Nämä Paavalin sanat on toisinaan ymmärretty surullisella tavalla ja karuin seurauksin väärin, kun on alistamalla pyritty saamaan toinen vallan alle. Paavalihan ei tässä puhu mitään kenenkään alistamisesta, sillä on selvää, ettei sillä tavoin saa kenenkään kunnioitusta. Miksi kristityt kunnioittavat Kristusta ja ovat alamaisia Hänelle? Siksi, koska Hän on ensin osoittanut kaikkein suurinta rakkauttaan meitä kohtaan ja rakastaa meitä edelleen. Hän myös pitää meistä mitä parhainta huolta ja haluaa meille vain ja ainoastaan hyvää. Koskaan Hän ei ole väkivalloin eikä alistamalla pyrkinyt saamaan kunnioitusta eikä Hän koskaan pakota ketään kunnioittamaan itseään. Paavali kirjeessään opettaa, että miehen tulee osoittaa vaimolleen sellaista rakkautta ja huolenpitoa, että vaimon on helppo kunnioittaa häntä. Miehen tulee rakastaa niin kuin Kristuskin on rakastanut seurakuntaa. Miten Kristus sitten on rakastanut seurakuntaa? Antamalla henkensä meidän puolestamme. Näin Paavali käytännössä osoittaa, että myös miehen pitäisi osoittaa vaimolleen niin suurta rakkautta, että on tarvittaessa valmis vaikka sitten antamaan henkensä vaimonsa puolesta. Näin suuresti Jumala naisia / vaimoja arvostaa. Lähetystyötä tekevä ystäväni kertoi, kuinka erään kylän miehet harmittelivat, kun heidän vaimonsa eivät meinanneet kunnioittaa heitä tarpeeksi ja kyselivät, mitä näille vaimoille pitäisi tehdä. Heille esitettiin vastakysymyksenä, miten heistä kukin käytännössä osoittaa rakkauttaan vaimoaan kohtaan. Sellaiselle, joka rakastaa, on helppo osoittaa vastarakkautta mm. osoittamalla arvostusta ja kunnioitusta häntä kohtaan. Alistuminen tarkoittanee tässä sydämen palveluasennetta sitä kohtaan, jota rakastaa. Se on myös arvostavaa hyvän puhumista toisesta ihmisestä.
Miksi sitten mies on perheen pää (kuten Kristus on seurakunnan pää)? Olisiko Jumalalla tässä se ajatus, että miehelle on siten annettu myös suurempi vastuu? Esimerkiksi jo syntiinlankeemuksessa Jumala puhutteli ensi sijassa nimenomaan Aadamia ja asetti hänet vastuuseen, vaikka Eeva oli ensimmäisenä haukannut omenasta. Toisena tulee mieleen Abraham, jonka piti uhrata Iisak. Jumala ei sälyttänyt asiaa Saaran harteille vaan Abrahamin. Saaran ei tarvinnut tehdä päätöstä rakkaan poikansa uhraamisesta, vaan sai kuulla asiasta vasta jälkeenpäin.
Liisa