Ps. 26, Matt. 1

Ps. 26

Ne, jotka ovat kärsineet vääryyttä, voivat löytää tästä psalmista tarttumapintaa. Kirjoittaja on niin varma nuhteettomuudestaan, että hän vaatii Jumalaa tutkimaan oman sydämensä pohjia myöten. Mitään väärää ei tule löytymään, siitä hän on varma. 

Minun on vaikea samaistua tällaiseen ehdottomuuteen. Ehkä se johtuu mustavalkoisesta luonteestani, mutta minun on hyvin vaikea väittää olevani nuhteeton. Se vain yksinkertaisesti on aivan liian suuri vale. Tietenkin osittain siksi, että katson tätä Jeesuksen opetusten kautta. Hänelle ei riittänyt se, että teot näyttävät hyviltä, vaan pelkkä ajatuskin riitti osoittamaan vääryyden.  Mutta kysymys kuuluukin, ajatteliko psalmin kirjoittaja todella näin?

Tämähän on Daavidin psalmi ja jos me jotain hänestä tiedämme, niin ainakin sen, että hän ei ollut nuhteeton. Hän teki elämänsä aikana kaikkia tässä luvussa mainittuja asioita. Daavid valehteli, petti ja lopulta tapatti esimerkiksi Urian. Joten miten hän saattoi rohkeasti kutsua itse Jumalaa kaivamaan sisintään? Ainoa järkevä vastaus tähän oli se, että hän uskoi olevansa Jumalan puhdistama.

Minulle tämä psalmi opettaa sen, että anteeksisaaneella on lupa jättää menneet taakseen. Jumalan edessä hän on syytön ja puhdas. Tämä ei ole helppo läksy. 

Matt. 1

Matteuksen evankeliumi alkaa sukuluettelolla, jota kutsutaan Jeesuksen sukuluetteloksi. Siinä osoitetaan, että Joosef on Abrahamin ja Daavidin sukua ja siten kuninkaallista alkuperää. Seuraavaksi kerrotaan, että Jeesus syntyikin neitsyt Mariasta ja Joosef ei oikeastaan olekaan hänen oikea isänsä. Tämä kaikki jättää ainakin minut vähän ymmälleni siitä, mitä tässä oikein yritetään kokonaisuutena sanoa. Jos Jeesus ei oikeasti ollut Joosefin poika, niin mitä merkitystä koko sukuluettelolla edes on.

Luulen, että vastaus liittyy siihen, että Joosef kumminkin hyväksyi Jeesuksen omaksi lapsekseen ja siten yhteiskunnan silmissä he olivat samaa perhettä. Juutalaisille sukuselvitys kertoi varmaan paljon enemmän kuin meille. Vähän samalla tavalla kuin meille olisi merkityksellistä, jos joku kertoisi olevansa kotoisin Porista ja edustavansa vanhaa merimiessukua. Pystyisimme sen perusteella arvailemaan yhtä ja toista puhetavasta, koulutuksesta ja jopa ulkonäöstä lähtien. Toisaalta se, että Joosef oli valmis tottelemaan ilmestystä ja ottamaan Marian vaimokseen, on myös paljastavaa. Se kertoo siitä, että Jeesus kasvoi sellaisen kulttuurin keskellä, jossa oltiin valmiita uskomaan ja noudattamaan unia ja muita näkyjä.

Tässä luvussa kaikkein merkittävin asia itselleni on nimi Immanuel. Se on yksi Jeesuksen nimistä ja tarkoittaa ”Jumala on meidän kanssamme”. Kristinusko todella opettaa, että Jumala syntyi ihmiseksi tavalliseen juutalaiseen perheeseen. Kaikki oli niin arkista ja juurtunutta jokapäiväiseen elämään ja historiaan, että perheen isän sukupuu tunnettiin monta sukupolvea taaksepäin.  Ja sitten tähän vuosisataiseen jatkumoon Jeesus syntyy ihmiseksi ja mikään ei ole enää entisellään. Teologisesti saattaa olla merkittävää se, että Jeesus oli juuri Daavidin sukua ja täytti näin monta Vanhan Testamentin profetiaa. Samalla se asetti hänen aikalaisilleen ja myös meille haasteen. Daavid ja kaikki hänen jälkeläisensä olivat vain ihmisiä. Heidän heikkoutensa ja vahvuutensa olivat hyvin tunnettuja. Korostamalla tätä inhimillistä puolta Matteus ikään kuin nostaa kissan pöydälle.  Olemmeko valmiit näkemään Jeesuksessa enemmän kuin vain ihmisen ja tunnustamaan Hänet Jumalan Pojaksi ja vapahtajaksemme tietäen, että muille hän on vain puusepän poika Nasaretista?

Marko

1. Moos. 45, 2. Tess. 3

1. Moos. 45

Vihdoinkin Joosef lopettaa leikkinsä ja paljastaa veljilleen, kuka hän oikeasti on. Samalla hän antaa koko kertomukselleen uuden tulkinnan:

Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala, ja hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen valtakuntansa herraksi ja Egyptin maan valtiaaksi.

Tähän mennessä olemme lukeneet, että Herra oli Joosefin kanssa ja siksi hän menestyi kaikessa, mutta nyt mennään pidemmälle. Jumala oli se, joka oli jokaisen elämänvaiheen takana. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että olisi varmasti ollut muitakin tapoja viedä Joosef Egyptiin kuin myydä hänet orjaksi sinne päin matkustaville kauppiaille. Toki nuorena Joosef oli kovaa vauhtia kasvamassa hemmotelluksi kiusankappaleeksi, mutta nöyryyden opetteluun on varmasti pehmeämpiä tapoja kuin egyptiläinen vankila. Joosefin oma käsitys oli kuitenkin tuo, ja hyvä niin. Ajattelen kuitenkin, että se ei ole ainoa mahdollinen tai edes ainoa positiivinen tulkinta. 

Joosef pystyi ennen kaikkea antamaan anteeksi veljilleen, koska hän näki Jumalan käden kaiken takana. Mitä jos hän olisi vaikka mieltänyt elämänvaiheensa klassisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna?  Hyvä olisi tietenkin lopulta voittanut, vaikka paha olisikin yrittänyt kampittaa joka välissä. Tässä tarinassa kuitenkin Joosefin veljet olisivat olleet pahan puolella ja heidän tekonsakin suoraa vihollisuutta Jumalaa kohtaan. En tietenkään usko, että Joosefin mielestä veljet tekivät oikein heittäessään hänet kaivoon tai että Potifarin vaimo oli Jumalan asialla syyttäessään häntä raiskausyrityksestä. Hän ei kuitenkaan nähnyt heitä vihollisina ja ymmärsi, että Jumala on kaiken yläpuolella. 

Kun Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä siitä, että me emme taistele ihmisiä vastaan, niin luulen että taustalla oli vähän samanlaisia ajatuksia. Tämä ei ole ihan helppo läksy oppia ja Joosefin veljillä oli nyt edessään urakka, kun he joutuivat punnitsemaan koko elämäänsä uudelleen. Ehkä Joosef siksi evästi heitä matkaan kieltämällä heitä riitelemästä matkalla!

2. Tess. 3

Paavali on lopettelemassa kirjettään ja tyypilliseen tapaansa kehottaa lukijoitaan rukoilemaan. Ei taida olla montaa kirjettä, jossa Paavali ei kehottaisi rukoilemaan. Samalla tavalla hän lähes aina ,muistaa mainita rukoilevansa vastaanottajiensa puolesta. Nämä ovat niin tuttuja kohtia, että niiden keskeisyys tuppaa unohtumaan. 

Kirje ei kuitenkaan lopu tähän. Tuntuu siltä että Paavali yhtäkkiä muistaa vielä yhden asian ja hän kehottaa kaikkia ansaitsemaan itse elantonsa. Kristittyjen keskinäinen rakkaus on päämäärä,  mutta se ei tietenkään merkitse hyväksikäytön sallimista. Vaatimus rakkauteen pitäisi aina kohdistua meihin itseemme, ei toisiin ihmisiin. Tämä on tärkeä periaate ja hyvä muistaa myös meidän aikanamme.

Marko 

1. Moos. 44, 2. Tess. 2

1. Moos. 44

Mukavan päivän ja yhteisen ruokailun jälkeen Joosefin veljien maailma romahtaa. Paluumatkalla Benjaminin hallusta löytyy hopeamalja ja häntä uhkaa orjuus. Nyt punnitaan veljesten uskollisuus isäänsä ja Benjaminia kohtaan. Minusta vaikuttaa siltä, että heitä enemmän kauhistuttaa palata takaisin kotiin ilman Benjaminia. Varsinkin tietysti Juudaa, joka oli vannonut Jaakobille pitävänsä Benjaminista huolta oman henkensä kaupallakin. Kun mietin tätä asiaa, niin luulen, että veljekset jotenkin tajusivat, että tämä on lavastus ja ainoa mahdollinen lavastaja on tuo kummallinen egyptiläinen. Mutta eivät he sitä oikein voineet ääneenkään sanoa, eikä asiassa ollut toisaalta mitään järkeä. Joten heidän päänsä oli varmasti aivan sekaisin.

Draama on siis huipussaan, mutta jäin miettimään, että mitä tästä voisi nyt sitten oppia tai mihin edes samaistua. Luulen, että eniten tarttumapintaa löytyy Juudan puheesta. Hän oli antanut Jaakobille lupauksensa ja nyt hän lunasti sen tarjoutuen jäämään orjaksi Benjaminin sijasta. Minusta tuntuu, että nykyään ajatellaan, että lupaukset ovat ehdollisia. Tärkeintä on uskollisuus omalle itselle ja hyvinvoinnille, ja jos ne ovat uhattuina, niin mahdolliset lupaukset unohtuvat. Raamatussa lupaus on lähtökohtaisesti sitova. Toki siitä löytyy paljonkin esimerkkejä lupausten rikkojista, mutta tuollainen käytös tuomitaan aina.


2. Tess. 2

Tässä luvussa palataan tuttuun aiheeseen. Paavali kertoo, että Herran päivä ei ole välittömästi käsillä. Yksi merkki sen tulemisesta on vääryyden ihminen, jota luvun otsikossa nimetään antikristukseksi. Tämän luvun perusteella kyse ei ole niinkään Jeesuksen vastustamisesta kuin ”vaihtoehtoisesta messiaasta”, joka korottaa itsensä kaiken yläpuolelle, tehden tunnustekoja ja ihmeitä. Pinnallisesti katsoen häntä siis voisi luulla Jeesukseksi, mutta olemukseltaan hän on täysi vastakohta, ja siksi häntä nimitetäänkin anti- eli vastakristukseksi. Luulen, että tunnistamista helpottaa se, että mietimme Jeesuksen kiusauksia. Minkälainen Jeesuksesta olisi tullut, jos Hän olisi langennut niihin kaikkiin? Ainakin seuraavat asiat tulevat mieleen:

  • Hänen identiteettinsä perustuisi tekoihin, ei Jumalan ilmoitukseen.

  • Tunnusteoilla ja ihmeillä olisi tarkoitus korostaa tekijäänsä, ne eivät olisi merkkejä Jumalan valtakunnan tulemisesta, vaan pelkkiä temppuja.

  • Valta ja asema ovat hänen toimintansa keskeinen tavoite.

Oikeaa ei erota väärästä näyttävyyden perusteella. Siksi tämä luku kannustaa todella perehtymään Jeesukseen, Hänen luonteeseensa ja sanomaansa.


Marko