Tekijä: Remes

Joona 2

Joonan rukous suuren kalan vatsassa noudattaa psalmeista tuttua kaavaa. Olosuhteet tekevät siitä vähän hassun. Sehän muistuttaa vaikka psalmia 69, jossa valitetaan raskasta tilannetta, johon on jouduttu omasta hurskaudesta huolimatta. Joonan rukouksesta saa sellaisen vaikutelman, että Jumala on noussut häntä vastaan syyttä suotta. Joona itse sen sijaan on tinkimättömän uskollinen. Ikään kuin hän olisi oman aikansa Job.

Toki tässä rukouksessa Joona myös lupaa totella ja tekeekin sen sitten jatkossa. Mutta itsepetos ja pinnallisuus leimaa koko hänen toimintaansa. Hän ei missään vaiheessa oikeasti luota Jumalaan ja ajattelee itse tietävänsä paremmin, mikä on oikein. 

Kaikesta huolimatta rukous on kaunis. Ehkä se sopii omaankin pinnalliseen suuhuni.

Room. 15

Tämä on rikas luku. Paavali puhuu aluksi yksimielisyydestä ja toisten hyväksymisestä. Tässä yhteydessä hän korostaa toivoa niin paljon, että se jo melkein rikkoo lauserakenteen:

Joona 1

Joonan kirja on inhimillinen komedia, melkeinpä farssi. Hänen piti mennä Niniveen, mutta hän lähtikin Jumalaa pakoon Tarsisiin. Eli kartasta katsoen siis päinvastaiseen suuntaan.  Mistä Joonalle tuli edes mieleen, että Jumalaa voisi paeta? En usko, että nykypäivänä kukaan ajattelisi, että Jumala olisi Tarsisissa vähemmän läsnä. Olisikohan taustalla ajatus Jerusalemista Jumalan asuinpaikkana? Joka tapauksessa Joonakin sanoo tässä luvussa, että Herra on tehnyt taivaan ja maan, joten luulisi olevan selvää, että Hän on kaikkialla läsnä.

Tämän sanottuani on todettava, että tunnistan taipumuksen paeta Jumalaa ajatuksen tasolla. Kun kieltäydyn ajattelemasta Häntä,  ”unohdan” lukea Raamattua tai muuten vain työnnän koko jutun myöhäisempää käsittelyä varten, niin käyttäydyn yhtä naurettavasti kuin Joona. Tietenkin nämä asiat ovat sellaisia, että voi olla joskus järkevääkin pitää niistä taukoa, varsinkin jos elämä on lipsahtanut suorittamisen puolelle. Mutta on eri asia, jos niitä välttelee siksi, että pelkää joutuvansa kohtaamaan itsestään jonkin epämiellyttävän totuuden.  

Myrsky pakotti Joonan tunnustamaan väärät valintansa. Vastoinkäymiset usein paljastavat asioiden oikean laidan. Ne kertovat meille, olemmeko turvassa Jumalan kanssa vai ”väärässä laivassa” Häntä paossa. Sanoisin, että tästä voi oppia jotain.

Room. 14

Paavalille kristittyjen yhteys oli selvästi tärkeämpää kuin opilliset eroavaisuudet. Olen kirjoittanut tästä luvusta aiemminkin ja silloin mietin erilaisuuden sietämistä. Tässä pieni katkelma kolme vuotta vanhasta tekstistä:

Erilaisuuden sietäminen on valtava haaste. Erilaisia käsityksiä on helppo suvaita, jos ne eivät haasta meitä itseämme. Mutta entäpäs jos ympärillämme on ihmisiä, joiden mielestä se, mitä syömme tai juomme on väärin tai jopa syntiä? Paavalin mukaan tällaisetkin ihmiset pitää hyväksyä. Hieman ehkä yllättäen hän kutsuu heitä ”heikkouskoisiksi”.  Ja ehkä onkin niin, että kun ihminen asettaa itselleen (turhia) sääntöjä, hän usein on elämässään heikoilla ja pyrkii rajoituksilla saamaan otetta ja hallintaa maailmaansa.

Nyt kumminkin huomaan, että olin tuolloin vähän liian kiltti itseäni kohtaan… Paavali ei oikeastaan puhu tässä luvussa erilaisuuden hyväksymisestä, vaan hän kieltää meitä tuomitsemasta ja halveksimasta toisiamme. Hyväksyminen ei siis riitä, vaan meidän tulisi ymmärtää, että toisella tavalla elävät ja ajattelevat kristityt ovat aidosti ja rehellisesti seuraamassa Jeesusta: ”Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa.” Siis jos kaksi ihmistä päätyy vaikkapa syömisten ja juomisten suhteen eri lopputulokseen, niin kumpikin heistä voi olla oikeassa. Vaikka Paavali tuossa nimittääkin toisia ihmisiä heikkouskoisiksi, niin hän ei kehota meitä pitämään heitä heikkouskoisina. Jos tämä asia olisi otettu kirkkohistoriassa vakavasti, niin olisimme välttyneet monelta turhalta kiistalta.

Marko

Hes. 18

Juuda oli juuri joutunut pakkosiirtolaisuuteen ja tuon tapahtuman syyksi Vanhassa Testamentissa kerrotaan se, että kansa oli tehnyt syntiä. Tätä oli jatkunut sukupolvesta toiseen, kunnes mitta lopulta tuli täyteen. Nyt Hesekiel julistaa, että synnit eivät periydy. Jokainen vastaa omista teoistaan. Miten siis on, onko tässä ristiriitaa vai ei? En oikein osaa sanoa. Kun tekstiä lukee tarkasti, niin huomaa että tämä profetia on annettu vastaukseksi israelilaisten valitukseen siitä, että jumalattoman miehen lapsia ei rankaista. Israelilaiset olisivat siis tahtoneet ankarampaa Jumalaa. 

Tällaiseen ajatukseen on hyvin vaikea samaistua. Onkohan kansassa tapahtunut jakoa parempiin ja huonompiin ihmisiin ja nämä paremmat ovat nyt sitä mieltä, että toisilla menee liian hyvin? Vai onko kyse vain yksittäisistä ihmisistä? Tai kenties joidenkin ihmisten onnettomuuksia selitetään sillä, että se johtuu heidän vanhempiensa synneistä. Vähän samaan suuntaan kuin Jeesuksen aikaan puhuttiin sokeana syntyneestä miehestä. Tämä viimeinen vaihtoehto tuntuu minusta todennäköisimmältä. 

Taas kerran Jeesuksen opetukset tuovat lisävalaistusta asiaan. Tässä Hesekielin  profetiassa sanotaan, että synnit eivät periydy, vaan jokainen vastaa omista teoistaan. Jeesus täydentää tätä opettamalla, että tästä ei kuitenkaan voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että jokaisen onnettomuuden takana olisi joku ihmisen oma teko. Eikä myöskään sellaista johtopäätöstä, että jokainen menestys on ihmisen omaa ansiota (Matt. 5:38). Elämä on monimutkaisempaa kuin mitä me usein haluaisimme.

Tästä syystä ajattelen, että tekstin ytimessä on sanoma siitä, että Jumala on meidän puolellamme. Hän haluaa meille hyvää. Näinhän tekstissäkin sanotaan useaan kertaan:

”Näin sanoo Herra Jumala: Minäkö haluaisin, että jumalaton kuolee? Enkö ennemminkin halua, että hän kääntyy teiltään ja saa elää?”

Matt. 15

Mistä Jeesuksen ajan ihmiset olisivat voineet osata erottaa Jumalan tahdon ja ihmisten perinnäissäädökset toisistaan? Jeesuksen vastaus näyttää olevan se, että pitää tutustua ensin Jumalaan. Kun sydän on lähellä Jumalaa, niin teotkin seuraavat. Tätä ajatusta jatkaa opetus siitä, että  syöminen ei saastuta ihmistä, vaan se mitä hän sanoo. Tai oikeastaan  puheet vain paljastavat sen, mitä sydämessä on. Ymmärrän tämän niin, että jos ihminen on lähellä Jumalaa, niin sydän puhdistuu ja silloin puheetkin ovat sen mukaisia. Sen sijaan jos yritämme varjella itseämme pahalta vahtaamalla syömisiämme, niin yritämme ratkaista ongelmaa väärästä päästä. 

Jumalan valtakunta on sikäli mielenkiintoinen, että se määrittyy parhaiten keskuksestaan eli Jeesuksesta käsin. Me ihmiset sitä vastoin haluamme usein määritellä sen rajat. Toki on varmasti sellaisia asioita, jotka erottavat kristinuskon muista uskonnoista, mutta sellainenkin ihminen, joka ei niitä tiedä tai niitä noudata, voi olla matkalla oikeaan suuntaan. Tässä luvussa mainittu kanaanilainen nainen on tästä hyvä esimerkki. Hänet nostetaan esikuvaksi suuresta uskosta samalla tavalla kuin nainen, joka parani koskettaessaan Jeesuksen viittaa tai sadanpäämies, jonka palvelijan Jeesus paransi. Sadanpäämies ja kanaanilainen nainen olivat molemmat ei-juutalaisia ja heitä yhdistää myös se, että molempien kohdalla Jeesus teki parantamisihmeen näkemättä sairasta henkilöä. Tämä teksti opettaa minulle sen, että on paljon tärkeämpää olla menossa oikeaan suuntaan kuin olla oikeassa.

Marko