Tekijä: Remes

Sananl. 14

Tässä luvussa verrataan tyhmiä ja viisaita keskenään. Tyhmien ihmisten toiminta saa aikaan kaikenlaista tuhoa, kun taas viisailla homma toimii. Tietenkään tässä ei puhuta ihmisten älystä. Itseasiassa nämä käsitteet selitetään yhdessä päivän jakeessa:

Apt. 5

Ananias ja Safira myivät maatilan ja väittivät antaneensa kaiken seurakunnan yhteiseen käyttöön. He kuitenkin pitivät osan summasta itsellään. He halusivat toisin sanoen esittää hurskaampaa kuin olivatkaan ja tämä taisi juuri olla se ongelma.  Mutta ei se kaikkea selitä. Nimittäin jos näin on, niin miksi Pietari sanoi Ananiakselle, että tämä yritti pettää Pyhää Henkeä. Kyllä kai Ananias oli tietoinen siitä, että Jumala näkee kaiken. Jossakin mielessä Jumalaa ei edes voi pettää.

Tästä pääsemmekin sitten vaikuttimiin. Itse ajattelen, että suurin syy siihen, että osa kauppasummasta laitettiin piiloon, oli pelko. Rahaa laitettiin syrjään pahan päivän varalle. Pelko esti myös kertomasta asiasta toisille, sillä olisihan ollut noloa paljastaa olevansa vähemmän hurskas ja sitoutunut kuin vaikkapa Barnabas, joka ilmeisesti aloitti tämän peltojen myymisbuumin. 

Mutta ehkä kyseessä oli myös tarve saada itselleen mainetta ja asema.  Halu esiintyä suurena hyväntekijänä seurakunnan keskellä. Maineeseenhan riittäisi vain tieto siitä, että tuo pariskunta on se, joka myi kokonaisen pellon seurakunnan hyväksi. Kunhan vain kukaan ei saisi tietää, että he itse asiassa pitivät osan rahoista itsellään. 

Toki voi myös miettiä muitakin vaikuttimia. Ne ovat tärkeitä, koska ne oikeastaan määräävät sen, mitä ajattelemme tästä kertomuksesta. Varsinainen ongelmahan on siinä, että kertomus Ananiaasta ja Safirasta on pelottava ja jotenkin tuntuu siltä, että näin voisi käydä itsellekin. Oma elämäkin on usein kovin pelokasta, huomionkipeää ja puolisydämistä.

Tämän tekstin äärellä on siis hyvä rukoilla sydämen pohjaan asti ulottuvaa rehellisyyttä ja avoimuutta.

Marko

Sananl. 13

Tämä luku maalaa mieleeni ajatuksen siitä, että vaivannäkö ja kurinalaisuus kuuluvat hyvään elämään. Liian helposti tullut menestys on väliaikaista. Näen tämän ajatuksen myös niissä lausumissa, jotka tuntuvat itselle vierailta. Esimerkiksi kuuluisin päivän sananlaskuista on paljon parjattu lausuma: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan.” Ruumiillinen kuritus on tietysti kiellettyä, mutta voisiko ajatella tämän lauseen kuuluvan modernisoituna vaikka näin: ”Joka ei halua pahoittaa lapsensa mieltä, vihaa häntä.”  Liian tiukka kuri on pahasta, mutta toinenkin äärilaita on huono. Sääntöjen ja rajoitusten puutekin aiheuttaa ongelmia.  No, en nyt rupea Raamattua uudestaan kirjoittamaan, mutta jotenkin näin ymmärrän tämän luvun sanoman. Ja minusta tuntuu, että sitä kannattaa kyllä kuunnella.

Apt. 4

Edellisessä luvussa kerrottu kertomus hyppelevästä rammasta saa synkemmän suunnan, kun Pietari ja Johannes pidätetään. Nykymaailman vinkkelistä heidän kuulustelunsa oli vähän outo. Jos vastaavaa olisi tapahtunut meidän päivinämme, niin ensimmäiset kysymykset olisivat varmaan alkaneet sanoilla ”mitä” ja ”miten”. Esimerkiksi ”Mitä tarkkaan ottaen tapahtui?” ja ”Miten te sen teitte?”. Teko siis tulkittaisiin jonkinlaiseksi silmänkääntötempuksi. Mutta sen ajan johtajilla oli aivan toinen lähestymistapa. He halusivat tietää, mistä  teko oli peräisin. Siksi he kysyivät, ketä miehet edustivat, kun he tekivät ihmeen. Tämä paljastaa tietenkin sen, että heidän maailmakuvansa oli hyvin erilainen kuin nykypomoilla. Maailmaa ei nähty naturalististen silmälasien läpi, vaan erilaisten voimien  temmellyskenttänä. Koska tällainen ajattelumalli on meille vieras, niin koko tilannetta ja siinä olevaa Pietarin puhetta voi olla vaikea ymmärtää.  

Verrattuna edellisen luvun puheeseen, minusta Pietarin sanoma tuntuu nyt paljon tiukemmalta. Aikaisemmin hän puhui suostuttelevaan sävyyn korostaen sitä, että pelastus oli valmistettu kaikille kuulijoille. Nyt sanoma oli typistettynä: Jeesus jonka te hylkäsitte ja tapoitte, on ainoa, joka voi pelastaa. Kaikenlainen diplomaattisuus oli poissa. Minulle tämä puhuu siitä, että Pietarilla ei ollut tarvetta varjella nahkaansa ja yrittää esittää kristinuskosta salonkikelpoisempaa versiota. Mutta tavallaan Pietarilla ei ollut myöskään vaihtoehtoa. Koska oikea pinnan alla oleva kysymys oli se, että onko tämä teko tapahtunut hyvän vai pahan voiman vaikutuksesta, niin ainoa johdonmukainen vastaus oli korostaa Jeesusta. Ei olisi ollut uskottavaa sanoa, että Jeesus nyt oli ihan tavallinen tyyppi, jonka nimellä vain sattuu olemaan sellainen voima, että se parantaa rampoja. Suuri neuvosto toki ymmärsi tämän ja siten heillä oli ongelma, jota he eivät osanneet ratkaista. Heidän näkökulmastaan Jeesus ei mitenkään voinut olla muuta kuin harhaoppinen opettaja, mutta ei hänellä kyllä sitten voinut olla tuollaista voimaakaan. Jos he olisivat halunneet rankaista apostoleja, niin heidän olisi pitänyt osata selittää tämä ristiriita kansalle. Tämän vuoksi he eivät tienneet mitä tehdä ja päätyivät vain uhkailemaan.

Luvun lopussa oleva rukous on tuttuudestaan huolimatta koskettava. Seurakunta ei rukoillut ulkoisen uhan poistumista, vaan rohkeutta ja Jumalan vaikutusta. Tästä voisi ottaa mallia.

Marko

Sananl. 12

”Totuus ei pala tulessakaan”, sanotaan suomalaisessa sananlaskussa. Tälle luvulle nimen antanut sananlasku sanoo saman asian näin: ”Totuuden sanat kestävät iäti, valheen sanat vain tuokion.” Tavallaanhan tässä puhutaan siitä, että ajatukset voidaan testata, ja aika näyttää mikä toimii. Ei tämä nyt ihan tieteellinen metodi ole, mutta idullaan sen voi halutessaan tässä nähdä. Muuten päivän sananlaskut suosittavat ahkeruutta ja harkintaa. Yhtenä mottona voisi olla sekin, että tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Mutta palataan tuohon totuuteen. Minulle edellä mainittu sananlasku puhuu siitä, että totuuden puolella toimimisella on pitkät, jopa iankaikkisuuteen asti ulottuvat seuraukset. Toisaalta on lohdullista, että vääryys on ”vain tuokion” kestävää.  Uudessa Testamentissa Paavali puhuu vähän samantapaisesti, kun hän kirjoittaa korinttilaisille, että katoava ei voi saada omakseen katoavaisuutta. Tulkitsen tämän yksinkertaisesti niin, että meistä jää lopulta jäljelle se, mikä on totta ja siten katoamatonta. Kaikki muu onkin sitten valetta ja saakin unohtua.

Apt. 3

Pietari paransi ramman, josta sanotaan, että hän parannuttuaan hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa. Hän tuli apostolien kanssa temppeliin ja tokihan tuollainen käytös herätti huomiota, varsinkin kun mies oli monelle tuttu kerjääjä. En usko, että temppelissä oli tuona päivänä kovin monta muuta hyppelijää! 

Pietarin puheen aloitus oli ehkä aavistuksen ylimielisen kuuloinen, kun hän kysyi: ”Miksi te tätä ihmettelette?” Jos hyppelevä rampa ei ihmetytä, niin en tiedä mikä sitten. Pietari kuitenkin taisi tarkoittaa, että asiaa ei tarvitse ihmetellä siksi, koska Jumalalle kaikki on mahdollista. Jos rampa olisi parantunut Pietarin omasta kyvystä tai voimasta johtuen, niin sitten asia olisi ollut ihmetyksen arvoinen. Mutta nyt olemme tekemisissä elävän Jumalan kanssa, joten on luonnollista odottaa suuria tapahtuvaksi.  

Pietari häivytti puheessa oman osuutensa ihan minimiin. Rampa ei parantunut hänen vuokseen vaan Jeesuksen nimen ja uskon vuoksi. Tosin saattoi olla, että Pietari tarkoitti tässä nimenomaan omaa uskoaan. Ilman sitä hän ei olisi voinut niin rohkeasti käskeä miestä kävelemään. Mutta uskokin oli Jeesuksen antama lahja ja Pietarilla oli kyllä elämässään riittävästi kokemuksia tilanteista, jolloin hän oli yrittänyt pärjätä ilman sitä.

Minulle tässä tilanteessa oli puhuttelevaa se, että ihmiset olivat viettämässä aivan normaalia arkeaan, kun he yllättäen joutuivat toteamaan Jumalan toimivan sen keskellä. Tämänlaisia Jumalan yllätyksiä kaipaan meidänkin seurakuntaamme ja yhteiskuntaamme yleisemminkin.

Marko