Tekijä: Remes

Ps. 49

Tämä on aika hauska psalmi. Pidin tekstistä, mutta en ole kyllä ihan varma, mihin tässä pyritään. Kirjoittaja aloittaa tekstin mahtipontisilla sanoilla: ”Kuulkaa kaikki kansat”, mutta en voi välttyä ajatukselta, että hän oikeasti puhuu itselleen sanoessaan: ”Älä kadehdi, kun joku rikastuu, kun hän kartuttaa talonsa omaisuutta. Kuollessaan hän ei ota mukaansa mitään, hänen omaisuutensa ei seuraa häntä hautaan.” Onkohan kirjoittajan mielessä oikeasti ollut joku tietty rikas henkilö, joka ei tule elämään ikuisesti. Asiaa tovin mietittyäni päädyin siihen, että varsinainen sanoma avautuu näiden ajatusten kautta: Viisaat ja rikkaatkin siis kuolevat, mutta ”Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta.” Toisaalta, kun puhutaan viisaista ja rikkaista, puhutaan myös ”mielettömistä” ihmisistä,  pettureista, jotka käyttävät asemaansa hyväkseen. Kirjoittaja väittää, että tällaiset ihmiset luottavat vain rikkauteensa tai viisauteensa, mutta kuoleman edessä he ovat yhtä köyhiä ja avuttomia kuin kaikki muutkin. Tässä mielessä teksti muistuttaa vuorisaarnaa, jossa Jeesus puhui näin:

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:19-21)

Mielestäni tässä psalmissa on sama sanoma kuin vuorisaarnassa, mutta se on vähän piilossa. On tietysti totta, että kuoleman edessä olemme tasa-arvoisia, mutta se on vähän laiha lohtu köyhyydessä elävälle ihmiselle. Sen vuoksi pidän enemmän Jeesuksen korostuksesta, että suhde Jumalaan on se aarre, jota meidän tulee tavoitella. Siitä saa elämäänsä sisältöä, jota ei ulkoisella rikkaudella saa.

Ilm. 19

Tässä luvussa esiintyy valkoisella hevosella ratsastava hahmo, joka voittaa kaikki vastustajansa. Tämä vaikuttaa aluksi varsin sotaiselta, mutta kun tutkii tarkemmin, niin huomaa, että miekka, jota ratsastaja käyttää, lähtee hänen suustaan. Tässä on siis kyse Jumalan sanasta, josta sanotaan Heprealaiskirjeessä näin:

”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hepr. 4: 12–13)

Minulle tämä psalmi kertoo siitä, että Jeesus ei taistele väkivallalla vaan totuudella, joka tulee voittamaan ja tuhoaa kaikki ihmisten rakennelmat. Luvussa kerrotaan myös siitä, että taivaassa iloitaan, kun oikeus voittaa.

Marko

5. Moos. 20

Tässä luvussa annetut ohjeet sotaan lähtemistä varten ovat varsin virkistäviä. Ennen lähtöä papin piti rohkaista sotilaita. Samassa yhteydessä lähettiin kotiin kaikki ne, joiden lähtöä pidettiin kohtuuttomana. Jopa pelko riitti syyksi. Jotenkin tuntuu, että tällainen näkökulma on menetetty nykyään lähes kokonaan. 

Ohjeet itse sotaa varten tuntuvat sen sijaan rankoilta. Toki lähdettiin liikkeelle siitä, että ensin tarjottiin rauhaa, mutta jos tarjous hylättiin, niin sen jälkeen armoa ei annettu. Tähän en osaa muuta sanoa kuin että Jeesuksen opetus väkivallasta oli kovin erilainen. Hänen kanssaan kannattaakin lukea myös näitä Vanhan Testamentin vaikeita kohtia. Nekin viittaavat Häneen.  Ne myös kertovat siitä, että tarvitsemme Häntä. Jeesuksen seurassa ei tarvitse pelätä sitä, että ”toisten kansojen iljettävät tavat” tarttuvat meihin. Tätä eivät fariseukset meinanneet ymmärtää. He luulivat, että Jeesus saastui kun Hän vietti aikaa syntisten seurassa. Mutta oikeasti asia oli toisinpäin, syntiset puhdistuivat kun he viettivät aikaa Jeesuksen seurassa.

Hepr. 3

Nyt siirrytään enkeleistä Moosekseen. Kuten yllä itsekin vihjailen, niin Jeesus on Moosesta suurempi auktoriteetti. Jumala ei ole tietenkään Mooseksen ajoista muuttunut, mutta Jeesuksen tuleminen silti muutti kaiken. Se, mikä oli piilossa eli Jumalan pelastussuunnitelma koko maailmaa varten, tuli esiin. Meidän ei tarvitse enää ajatella Jumalan valtakuntaa fyysisenä paikkana, jota pitää sotavoimin puolustaa. Jumalan valtakunta on Jeesuksessa murtautunut maan päälle ja se pitää huolen itsestään. 

Heprealaiskirjeen alkuluvuista käy myös ilmi, miten ensimmäiset kristityt lukivat Vanhaa Testamenttia. He ymmärsivät, että kaikkea pitää nyt katsoa uudestaan, Jeesuksesta käsin. Vanhasta Testamentista monet kohdat tulkittiin viittaamaan Häneen. Vanhassa Testamentissa on tietenkin useita kohtia, joissa tällainen tulkinta on suorastaan ilmiselvää. Siitä huolimatta tämä oli iso ja rohkea askel. Se kertoo siitä, että ensimmäiset kristityt aidosti uskoivat, että Jeesus on Jumalan Poika. Vain Jeesuksen seuraaja saattoi ajatella, että esimerkiksi tämä  kohta viittaa Jeesukseen:

Tämän päivän luvussa Israelin erämaavaelluksesta tulee esikuva kristityn elämästä ja sitä käytetään uskon merkityksen korostamiseen. Seuraavissa luvuissa usko onkin pääteema.

Marko

5. Moos. 19

Turvakaupungit olivat suojapaikkoja verikostoa pakeneville ihmisille. Jos joku tahattomasti aiheutti toisen ihmisen kuoleman, niin hän saattoi paeta sellaiseen ja olla turvassa. Minkähän vuoksi ei vain kielletty verikostoa? Olikohan se niin tiukasti kiinni kulttuurissa, että sitä ei olisi kielloilla voinut suitsia? Mietin myös sitä, että mitenköhän silloin toimittiin, jos joku aiheutti kuoleman turvakaupungissa.

Turvakaupunki on myös yksi Vanhan Testamentin käsite, jonka voi liittää Jeesukseen: ”Hän on meidän suojamme, jonka turviin voi paeta.” Ylihengellinen tulkinta, myönnän, mutta pidän siitä silti kiinni.

Muutama päivä sitten puhuttiin todistajista ja siitä, kuinka kaksi yhtäpitävää todistajaa riitti ihmisen tuomitsemiseen. Nyt käännetään huomio itse todistajiin ja varoitetaan väärästä todistuksesta. Rangaistus tästä on niin kova, että väärän todistuksen antajien täytyi olla aika epätoivoisessa asemassa. Tämä antaa taas uuden näkemyksen Jeesuksen oikeudenkäyntiin. Paikalle haalitut väärät todistajat olivat todennäköisesti köyhiä ja heidän asemaansa käytettiin surutta hyväksi.  He olivat tietysti maksettuja ja kaikki tiesivät pelin hengen. Siksi heihin ei kenenkään taholta kiinnitetty juuri mitään huomiota. Heti kun keksittiin joku muu peruste tuomiolle, heidät unohdettiin saman tien.

Hepr. 2

Kristinuskon leviäminen perustui silminnäkijöiden todistukseen: 

”Ne, jotka kuulivat hänen julistuksensa, ovat sen todistuksellaan vahvistaneet ja välittäneet meille, ja itse Jumala vahvisti heidän todistuksensa: hän antoi heidän tehdä tunnustekoja ja ihmeitä, monia voimallisia tekoja, ja jakoi Pyhän Hengen lahjoja tahtonsa mukaan.”

Tämä on ikään kuin pieni uskontunnustus, sillä siinä on tiivistettynä se, miksi apostolien sanaa pidettiin luotettavana. Siinä on kaksi tasoa: vahva historiallinen pohja ja Pyhän Hengen toiminta nykyhetkessä.

Jeesuksen kuoleman merkitystä on vaikea käsittää ja luvun loppu omistetaankin sen selittämiselle. Jeesuksen piti tulla ihmiseksi voidakseen sovittaa meidät. Ja voittaakseen kuoleman hänen piti kuolla. Voittaakseen häpeän, hänen piti itse kohdata suurin mahdollinen häpeä. Jeesus osoitti suuruutensa tulemalla pieneksi. Jeesus ei voittanut väkivallalla, vaan olemalla itse väkivallan kohde. Tästä seuraa hienoja asioita. Heprealaiskirjeen yksi pääsanomista on se, että meillä on empaattinen Jumala, joka ei suhtaudu tuomitsevasti tai jyrkästi meidän virheisiimme ja heikkouksiimme.

”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.”

Marko