Tekijä: Remes

2. Moos. 19

Tämä luku antoi paljon ajattelemisen aihetta. Jumala ilmestyi Siinain vuorella. Kansaa varoitettiin usean otteeseen tulemasta liian lähelle. Vain Mooses sai nousta vuorelle ja hänkin vasta saatuaan siihen luvan. Siinain vuori itsessään ei kuitenkaan ollut mitenkään erikoinen. Kun tilanne oli ohi, sinne sai taas mennä vapaasti. 

Jumalan läsnäolo näyttäytyy siis tässä luvussa pelottavana, jopa väkivaltaisena asiana.  Tämä korostaa Jumalan voimaa. Aivan kuin kansa olisi seisonut aktiivisen tulivuoren vieressä. Myöhemmin suhtauduttiin vastaavalla kunnioituksella Jerusalemin temppeliin. Kaikkein pyhin ja ylipappi vertautuivat Siinain vuoreen ja Moosekseen. 

Kun tämän pitää mielessä, on helppo ymmärtää, kuinka vaikea oli ottaa vastaan Jeesuksen puhetta Jumalasta taivaallisena, rakastavana isänä.  Kuitenkin, jos lukee lukua tarkasti, tämäkin puoli Jumalasta tulee kyllä esille:

Te olette itse nähneet, mitä minä tein egyptiläisille ja kuinka olen kotkan siivin kantanut teitä ja tuonut teidät tänne luokseni. Jos te nyt kuuntelette minua ja pidätte minun liittoni, niin te tulette olemaan kansojen joukossa minun oma kansani. Koko maailma on minun, mutta teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani.

Apt. 12

Pietarin pelastuminen vankilasta on myös kertomus Jumalan voimasta, joskin varsin erilainen verrattuna Siinain vuoren tulimyrskyyn. Pietari oli vankilassa, vieläpä kahlittuna kahteen sotilaaseen ja silti hän pystyi vain kävelemään ulos. Tapahtumalla oli suuri merkitys  uskoville, jotka olivat olleen rukoilemassa ja nyt saivat konkreettisen vastauksen. Sotilaille ja Herodekselle tapahtumasta ei sen sijaan seurannut mitään positiivista muutosta.  

Tämä luku kertoo siitä merkillisestä tosiasiasta, että vainot usein vain vahvistavat kristinuskoa. Kuten loppupuolella sanotaan: ”Jumalan sana levisi leviämistään”. Tämä on rohkaisevaa, mutta en halua romantisoida asiaa. Pietari pelastui, mutta Jaakob ei. Pietarikin joutui pelastumisestaan huolimatta piiloutumaan ja tiedämme, että hänetkin teloitettiin myöhemmin. Olen kuitenkin varma, että hän ja muut alkuseurakunnan jäsenet kohtasivat kuoleman Jeesuksen kanssa ja Hänen avullaan. He eivät olleet yksin,  toisin kuin esimerkiksi Herodes kaikessa loistossaan lopulta oli aika säälittävä hahmo.

Marko

Päivän luvussa on kaksi selkeästi eroavaa teemaa. Ensin puhutaan Israelin naapurimaasta Edomista ja sen jälkeen kelvottomista uhrilahjoista.

Puhe Edomia vastaan tuntuu hyvin ankaralta ja ehdottomalta. Tämä on kohta, johon Paavali viittaa Roomalaiskirjeen luvussa 9:

Onhan kirjoitettu: »Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin.» Mitä me tähän sanomme? Ei kai Jumala ole epäoikeudenmukainen? Ei suinkaan. Hän sanoo Moosekselle: »Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon.» Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.

Itselleni tämän ymmärtäminen ei ole helppoa. Se kuitenkin alleviivaa sitä, että pelastus on Jumalan käsissä. Jos yritämme pärjätä omien tekojemme avulla, olemme kuin Edom, jolle Malakia sanoo näin:

Luvun toinen teema on siis kelvottomat uhrilahjat. Jumala haluaa parasta, eikä vain jotain ylimäärää. Itse yhdistän tämän Jeesuksen opetukseen köyhästä leskestä, joka laittoi uhriarkkuun vain pari kolikkoa, mutta siinä olikin kaikki, mitä hänellä oli. Tässä asiassa haluaisin kyllä kasvaa.

Joh. 19

Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan on paljon viittauksia Vanhassa Testamentissa. Helpottaakseen niiden huomaamista Johannes usean tapahtuman kohdalla liittää siihen lauseen: ”Näin tapahtui, jotta toteutuisi kirjoituksen sana”. Joskus on kyse jostain aivan pienestä merkityksettömän tuntuisesta yksityiskohdasta, kuten siitä, että Jeesuksen paitaa ei jaettu osiin, vaan siitä heitettiin arpaa. Tämä kaikki kertoo siitä, että Johannes, muiden evankeliumien kirjoittajien tavoin, halusi varmistaa, että Jeesuksen ristinkuolema todella oli osa Jumalan suunnitelmaa. Kuten muutama päivä sitten kirjoitin, se oli orjan kuolema. Juutalaisessa kontekstissa se tarkoitti sitä, että sen kohteeksi joutunut oli kirottu. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa se merkitsi jotain niin kamalaa, että sitä ei haluttu edes ajatella. Ajatus siitä, että Jumala käyttäisi ristinnaulitsemista suunnitelmiinsa, oli siis todella vaikea ymmärtää, saati sitten uskoa. Kun Paavali kirjoitti, että hän haluaa tuntea vain Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna, hän tiesi sanovansa jotain hyvin radikaalia.  

Minusta tuntuu, että tässä on montakin näkökulmaa, joita en ole aiemmin oikein ymmärtänyt. Ja varmaan on vielä monta jäljelläkin! Olen pienestä pitäen kasvanut ajatukseen, että Jeesus kärsi meidän vuoksemme ja puolestamme. Tämä on tietysti oikein, mutta olin taipuvainen ajattelemaan, että ylösnousemuksen jälkeen kaikki paha ja ikävä jäi taakse. Kuitenkin Jeesus oli ylösnousemuksensa jälkeenkin se, jonka ihmiset olivat karkottaneet joukostaan ja tuominneet kuolemaan. Hän oli aikalaistensa mielestä häpeän alainen. Hänen muistonsa oli lopullisesta tahrattu. Vain kristityt näkivät Hänet Herrana. Heprealaiskirjeessä (13:13) on nämä sanat: ”Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.” Näitä sanoja on joskus tulkittu kehotukseksi eristäytyä muista, mutta uskon, että ne enemmänkin kuvastavat sitä, miten muut suhtautuivat Jeesukseen ja sitä kautta ensimmäisiin kristittyihin.

Minulle tämä kaikki kertoo siitä, että Jumala on todella ”heikoissa vahva”.  Olen tätä teemaa pohdiskellut nyt näissä kommenteissa useasti ja eri yhteydessä, kun se tuntuu aina tulevan uudestaan ja uudestaan esille. Siinä on jotain hyvin vapauttavaa. 

Tämän meidän oman lukuohjelmamme kannalta oli mukavaa, että monet päivän luvussa mainitut viittaukset Vanhaan Testamenttiin löytyvät Sakarjan kirjasta. Juuri sitähän me olemme lukeneet viime aikoina. Tämä osaltaan osoittaa, että tapamme lukea Vanhaa ja Uutta Testamenttia rinnakkain, on hyödyllinen ja merkityksellinen.

Marko

Sak. 14

Tämän päivän profetia Herran päivästä on kauheaa luettavaa. Jerusalem valloitetaan ja sen asukkaita kohdellaan raakalaismaisesti. Tässä on tärkeää huomata, että tätä kirjoitettaessa Jerusalem oli jo vallattu ja kamaluudet oli jo koettu. Ne eivät olleet siis ennustusta tulevasta, vaan kuvaus siitä, mitä oli jo tapahtunut. Kun tämän pitää mielessä, niin tekstistä löytyy lupaus: 

Joh. 18

Eilen Sakarjan kirjassa profetoitiin lyödystä paimenesta, jonka lampaat joutuvat hajalle. Tämä teksti jatkaa samaa teemaa Uuden Testamentin puolella. Jeesushan oli juuri aiemmin puhunut itsestään viinipuuna, jossa meidän kaikkien oksina tulisi pysyä kiinni.  Nyt opetuslapset saivat tuntea, mitä oikeasti tarkoitti olla omillaan. Pietarista paljastui väkivaltainen ja myös arka puoli. Toisista opetuslapsista emme tiedä. Yksi nimeltä mainitsematon jäi pitämään Pietarille seuraa ja toiset kaiketi vain pakenivat. 

Rohkeus vaatii aina oikean ympäristön. Toki siinä on yksilöllisiä eroja, mutta hyvin harva pystyy olemaan rohkea tilanteessa, jossa on ulkoista uhkaa, johon liittyy vielä julkinen nöyryytys. Tässä luvussa Pietari ainakin epäonnistuu surkeasti. Toisaalta tiedämme, että hän oli myöhemmin tilanteissa, jotka olivat hänelle henkilökohtaisesti paljon vaarallisempia, mutta silloin hän osoittikin suurta rohkeutta. Ulkoisesti noissa tilanteissa ei ollut juurikaan eroa, mutta Pietarille itselleen lähtökohdat olivat hyvin erilaisia. Apostolien teot kertovat, kuinka Pyhä Henki oli täyttänyt hänet, ohjasi ja antoi hänelle rohkeutta. Pietari ei ollut enää yksin.

Marko