Tekijä: Remes

Sak. 9

Tässä luvussa on kolme selvästi erottuvaa kokonaisuutta. Ensin puhutaan naapurikansoista, sitten tulevasta rauhanruhtinaasta ja lopuksi annetaan lupaus sorretulle Jumalan kansalle tulevasta vapaudesta. Kokonaisuutena tämä luku puhuu minulle siitä, miten toisenlainen Jumalan valtakunta on verrattuna ihmisten rakentamiin systeemeihin. Ihmiset turvautuvat muureihin ja sotaväkeen, mutta Jumalan valittu johtaja onkin rauhanruhtinas, joka on olemukseltaan nöyrä ja vaatimaton. Jumalan kansa taas on ulkoisesti ahtaalla, mutta heillä on puolustaja, joka sotii heidän puolestaan. Ei ihme, että tämä luku yhdistetään Uuden Testamentin puolella Jeesukseen. 

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta tässä luvussa on se, että siinä ennustetaan filistealaisten lopulta liittyvän Jumalan kansaan. En tunne historiaa tältä osin, mutta ajatus siitä, että Jumalalla on hyvä suunnitelma myös vihollisiamme kohtaan, kannattaa pitää mielessä.

Joh. 13

”Ymmärrättekö mitä teille tein”, kysyi Jeesus pestyään opetuslastensa jalat. Omalta osaltani voin vastata, että en ole varma. Aavistelen kuitenkin, että tässä on kätkettynä paljon enemmän kuin mitä päälle päin näyttää. Jalkojen pesu ei ollut satunnainen ystävällisyyden osoitus, vaan se oli merkki asettumisesta kaikkein alempiarvoisimman palvelijan asemaan. Rikkaissa perheissä tuo tarkoitti orjaa. Mitenkäs filippiläiskirjeessä sanottikaan: ”Hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan otti orjan muodon”. 

Kun Jeesuksen elämää ja opetuksia tarkastelee tästä näkökulmasta, niin käy selväksi, että tämä ei ollut mikään yksittäinen juttu. Hänen opetustensa keskiössä, usein ”sankarin” osassa, olivat köyhät tai ulkopuoliset. Mieleeni tulee vertaus köyhästä Lasaruksesta tai vaikkapa kuninkaanpojan häistä, jonne kutsuttiin ”teiltä ja aitovieriltä” kaikki, jotka vastaan tulivat. Tuo porukka ei varmasti ollut yhteiskunnan eliittiä. Jeesus itse eli vaatimattomasti muita palvellen. Lopulta Hänen kuolemansakin oli ”orjan kuolema”. Ristiinnaulitseminen oli tarkoitettu vain niille, joiden asema ei riittänyt kunniallisempaan teloitustapaan.

Tässä on paljon sulateltavaa, mutta selvää on, että tätä asiaa ei voi noin vain kevyesti sivuuttaa. Tämän tekstin äärellä pyydänkin, että Jeesuksen asenne saisi minussa ja meissä kaikissa enemmän tilaa.

Marko

Dan. 7

Tässä luvussa on kertomus Danielin saamasta näystä. Danielille selitetään, että kyse on tulevista valtakunnista ja niiden hallitsijoista. Mielenkiintoisin (minun mielestäni siis) hahmo on kesken kaiken esiteltävä henkilö:

Fil. 4

Paavalin kirje on päättymäisillään ja nyt ihan lopussa hän muistaa sitten kiittää lahjasta. Olikohan niin, että tärkeimmät asiat jätettiin loppuun, jotta ne jäisivät parhaiten mieleen? Nykyäänhän tärkein asia on aina alussa, koska voi olla, että vastaanottaja ei jaksa kirjettä loppuun asti edes lukea.

Paavalin kiitokset ovat mielenkiintoista tasapainoilua kahden asian välillä. Toisaalta hän on aidosti kiitollinen, mutta toisaalta hän monisanaisesti ilmoittaa, että hän ei olisi edes tarvinnut koko lahjaa. Mitä Paavali siis oikein yrittää sanoa? Tulkitsen tämän niin, että hän yrittää välttää tilannetta, jossa filippiläiset kokevat pakkoa hänen tukemiseen. Tällaisesta asenteesta olisi nykyään paljonkin opittavaa.

Marko

Dan. 6

Daniel joutuu poliittisen juonittelun uhriksi ja heitetään leijonille. Koko kertomusta leimaa kyynisyys. Hallintokoneistolle uskonto oli selvästi vain vallan väline. Tuollaisessa ympäristössä Danielin kaltainen rehellinen valvoja on varmaan ollut virkistävä poikkeus, joten ei ole ihme, että kuningas suri sitä, että joutui luopumaan hänestä. Tai siis ei lopulta joutunutkaan, koska Jumala esti leijonia tappamasta Danielin. 

Tässä kertomuksessa on jotain samaa kuin kertomuksessa Johannes Kastajan mestauksesta. Kuningas antaa puolihuolimattomasti määräyksen ja huomaa liian myöhään, että sitä käytetään toisin kuin hän oli tarkoittanut. Hänellä ei kuitenkaan riitä rohkeutta perua käskyä. Vasta kun Dareios vakuuttui siitä, että Jumala on Danielin puolella, hän uskalsi avoimesti tukea häntä. On kauheaa, jos kasvojen menettämisen pelko on niin suuri, että oman maineen varjelemiseksi pitää olla valmis vaikka tappamaan. 

Fil. 3

Paavali luettelee syyt, miksi hän voisi aivan oikeutetusti väittää olevansa kelvollinen juutalainen. Ihan priimaluokkaa, itse asiassa. Vaikuttava ansioluettelo, mutta sen mukaan eläminen oli tehnyt hänestä kovan ja hyvin vihaisen ihmisen. Jeesuksen seurassa hänellä ei ollut mitään mistä kehuskella, sillä kaikki saavutuksetkin olivat vasta edessäpäin. Kuitenkin hän oli iloinen ja onnellinen.  Ei varmaan tarvitse sanoa kumpaa elämää hän halusi elää?

Marko