Tekijä: Remes

Job 2

Jobin koettelemukset jatkuvat ja nyt hän kaikkien aikaisemmin tapahtuneiden kauheuksien lisäksi menettää vielä terveytensäkin. Läheisistä ihmisistä hänellä on jäljellä enää vain vaimo, joka hänkin kehottaa Jobia luovuttamaan.  En oikein osaa tätä kommentoida. Jobin paikalle saapuneet ystävät antavat meille joka tapauksessa hyvän esimerkin, kun he ”päättivät mennä hänen luokseen osoittamaan hänelle myötätuntoa ja lohduttamaan häntä”. Jobin kirjan seuraavista luvuista tiedämme, että näin he eivät lopulta kuitenkaan toimineet, mutta  tarkoitus oli hyvä.  Ja he myös aloittivat viisaasti vain olemalla hiljaa läsnä. Näin tämä luku opettaa meille epäsuorasti, ettei kärsiviä ihmisiä ei saa jättää yksin.

Room. 11

Paavalin pitkä opetus  juutalaisten pelastumisesta päättyy tähän lukuun.  Luvusta nousee kaksi toivoa herättävää ajatusta: Ensinnäkin, vaikka juutalaiset yleisesti ottaen eivät ottaneet evankeliumia vastaan, heidän joukossaan oli kuitenkin uskovia. Paavalihan oli itsekin tästä esimerkkinä. Toisekseen luvun lopusta löytyy lupaus siitä, että lopulta juutalaisetkin ottavat pelastuksen vastaan. 

Lopulta juutalaisten vastahakoisuudesta on hyviäkin seurauksia. Paavali nimittäin sanoo, että ”heidän lankeemuksensa on avannut pelastuksen muille kansoille”. Tätä ajatusta en tosin oikein ymmärrä.  Kyllä kai Jumalan alkuperäinen suunnitelmakin oli pelastaa kaikki kansat, ei vain juutalaiset?  Ehkä tässä viitataankin siihen, että juutalaisten vastarinta pakotti alkukristityt pois omalta mukavuusalueeltaan Jerusalemista ja Juudeasta pakanoiden pariin.  Näinhän Apostolien Teot kertovat  käyneen esimerkiksi Samariassa.

Joka tapauksessa meille riittää tieto, että juutalaisten pelastus, niin kuin historian vaiheet yleensäkin, on  Jumalan käsissä. Tärkeää on vain, että itse pidämme kiinni Jumalan hyvyydestä. Paavali kehottaa nöyryyteen ja varoittaa ylvästelemästä varsinkaan suhteessa juutalaisiin. Tätä kehotusta ei ole historian kuluessa tosin kovin hyvin noudatettu. 

Tämän luvun ääressä on hyvä rukoilla, että yhä paremmin oppisimme näkemään Jumalan suuruuden.

Marko

Job 1

Jobin kirjan ensimmäinen luku kertoo kuinka Job menetti omaisuutensa. Luvun kuuluisin lause on tämä: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

Nämä sanat kertovat aivan käsittämättömästä luottamuksesta ja kärsivällisyydestä. Jos lauseen olisi tuossa tilanteessa lausunut kuka tahansa muu kuin Job itse, se olisi ollut  hengellistä väkivaltaa. Tämä alustaa yhtä Jobin kirjan teemoista, jonka ainakin minun mielestäni on se, kuinka kohtaamme kärsimyksen kokenutta ihmistä. Periaate on se, että kärsivällä ihmisellä ei tarvitse olla suodatinta puheessaan, mutta kaikkien muiden on syytä olla enimmäkseen hiljaa.

Jobin sanat osoittavat meille, että kovien kokemustenkin keskellä on mahdollista säilyttää usko Jumalaan ja jopa olla kiitollinen. Omalta kohdaltani ajattelen, että siihen vaikuttaa aika paljon se, miten olen hoitanut suhdettani Jumalaan hyvinä aikoina. Jumala toki on aina kärsivää ihmistä lähellä, mutta sen huomaaminen ei ole aina helppoa jos siihen ei ole harjaantunut. 

Room. 10

Paavali jatkaa edellisessä luvussa alkanutta puhetta juutalaisten pelastumisesta. Pohdiskelu johtaa taas tuttuun teemaan: pelastus tulee uskon kautta ja se on tarkoitettu kaikille. Mutta voidakseen uskoa, pitäisi ihmisen ensin ymmärtää Jumalan suunnitelmaa edes jonkin verran. Tämä on vaikeaa, mikäli päässä on valmis suorittamiseen perustuva ajatusrakennelma. Poisoppiminen on haastavaa.

Roomalaiskirjeen kantava teema on verrata toisiinsa kahta käsitystä siitä, miten ihminen pelastuu tai löytää Jumalan. Onko se lahja vai suoritus? Yksi tapa tarkastella näiden eroa ajatella, että lakihenkisen ihmisen mielessä Jumala on kaukana ja odottaa meitä. Jumalan luokse on pitkä matka ja se kuljetaan lakia noudattaen. Sen sijaan ihminen, joka uskoo, että pelastuminen on lahjaa,  ajattelee toisin. Hänen lähtökohtansa on, että Jumala on jo valmiiksi lähellä. Jumala on myös aktiivinen ja aloitteellinen ja tullut itse tänne pelastamaan meitä. Kuten Paavali kirjoittaa: ”Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi.”

Minusta tämä tästä luvusta löytyvä ajatus on hyödyllinen, koska se paljastaa omassa mielessä piileviä lakihenkisiä ajatusmalleja. Jos esimerkiksi ajattelen, että minun täytyy tehdä jotain temppuja (rukoilla, lukea raamattua tms.) saadakseni Jumalan paikalle, sorrun lakihenkisyyteen . Me emme rukoile, jotta saisimme taivuteltua Jumalan tulemaan luoksemme, vaan rukoilemme koska Jumala on läsnä.

Tämän tekstin äärellä haluan kiittää Jumalaa Hänen läsnäolostaan ja pelastuksestaan, joka on vapauttanut meidät suorituskeskeisyydestä.

Marko

Est. 10

Esterin kirjan loppu muistuttaa saduista tuttua lopetuskaneettia ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin? Ehkäpä osin niinkin, mutta on hyvä muistaa, että Esterin kirjan tapahtumien jälkeenkin kyseessä oli yhteiskunta, joka eli täysin yksinvaltaisen kuninkaansa mielivallan alla. Mielenkiintoisinta tässä luvussa on verrata sitä, miten Kserkses ja Mordokai  esitellään. Kuninkaasta kerrotaan vain, että hän keräsi veroja ”kaikista maista”. Mordokaista taas sanotaan, että ”hän toimi aina kansansa parhaaksi ja pyrki kaikin tavoin huolehtimaan heimolaistensa hyvinvoinnista”.  Mordokai esitetään siis esikuvana epäitsekkäästä ihmisestä.

Room. 9

Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan oli jo käynyt selväksi, että vain pieni määrä juutalaisia hyväksyi Jeesuksen. Kristillisen kirkon keskuspaikka oli toki vielä Jerusalemissa, mutta varsinainen seurakunnan kasvu tapahtui pakanoiden parissa. Tämä asetelma tuntuu tutulta tänäkin päivänä. Elämme perinteisesti kristityssä maassa, mutta viime aikoina kirkko on Suomessa ja muissa länsimaissa menettänyt kannatustaan. Sen sijaan seurakunta kasvaa nopeasti monessa perinteisesti ei-kristillisissä maissa. Voisiko Paavalin sanoista siis olla hyötyä meille? 

Ainakin hänen asenteestaan voi oppia. Paavali ei nimittäin tosiaankaan suhtautunut asiaan välinpitämättömästi: ”Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä.”  Uskon, että yksi Paavalin menestyksen salaisuus oli hänen aito välittämisensä ihmisistä. Hän ei myöskään ajatellut olevansa heidän ylä- tai alapuolellaan ja tämä jälkimmäinen asenne näkyy myös tämän päivän tekstissä. Tai oikeastaan siinä mitä tekstissä ei ole. Paavali ei nimittäin sano, että israelilaiset torjuivat Jeesuksen siksi, että he olivat pahoja tai tyhmiä ihmisiä. Päin vastoin, asia oli hänen mielestään niin pitkälle Jumalan käsissä, että se saattoi tuntua jo epäoikeudenmukaiselta. Tähän varmaan vaikutti osin hänen oma kokemuksensa: Paavali ei olisi varmasti koskaan tullut uskoon ilman Damaskoksen tiellä sattunutta kohtaamista Jeesuksen kanssa. Hän siis tiesi, että pääosassa oli Jumalan työ ja kutsu. Tai kuten Paavali kirjoittaa: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Pelastus on siis Jumalan työtä. Ihmisen osuus on ottaa se vastaan ja hyväksyä tämä asetelma. 

Huomaan haasteen peilatessani nykypäivään Paavalin suhtautumista lähimmäisiinsä ja seurakuntaan. Ymmärtääkseni suurin osa suomalaisista ei ole kovin hyvin sisäistänyt kristittyjen kannattavan tätä samaa ajatusmallia. Vallalla tuntuu olevan ajatus, että kristinuskon mukaan taivaaseen pääsevät vain ”hyvät ihmiset” ja tämän vuoksi kristityt pitävät itseään muita parempina. En usko, että tätä käsitystä muutetaan puheilla. Ihmiset eivät nimittäin usko näin sen perusteella, mitä kristityt ovat heille sanoneet. Sen sijaan ennakkoluulojen taustalla on miten ja millä asenteella evankeliumia on yritetty sanoittaa. Tämän vuoksi Paavalin aito rakkaus maanmiehiään kohtaan on niin puhuttelevaa ja siitä kannattaa oppia.

Marko