Tekijä: Remes

Ps. 14

Kuinkahan moni nykyään ajattelee, että on mieletöntä olla uskomatta Jumalaan? Taitaa olla pikemminkin toisinpäin, Jumalaan uskomista pidetään epä-älyllisenä haihatteluna.

Tässä psalmissa on idullaan ns. ”moraalinen argumentti”,  jota käytetään vieläkin silloin, kun uskoa puolustetaan. Todella paljon yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että ilman Jumalaa ei ole moraaliakaan. Ja  tosiaan tässä psalmissa juuri Jumalan olemassaolon kieltäminen esitetään syyksi ihmisten käytökselle.  Ajatus lähtee siitä, että jos Jumalaa ei ole, niin moraalin täytyy olla ihmislähtöistä.  Jossain mielessä ei ole olemassa oikeaa ja väärää ollenkaan. Miksi jonkun asian pitäisi olla sallittua ja jonkun toisen kiellettyä? Lopultahan kaikki päättyy kuolemaan.  Näinhän nykyäänkin tavataan ajatella ja sen vuoksi moraali tai etiikka on kutistunut muotoon ”mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle”. Tämä johtaa ajatteluun, että kaikki sellainen, mistä ei ole toisille haittaa, on sallittua ja kääntäen, kielletyt asiat tunnistaa siitä, että ne tavalla tai toisella vahingoittavat toisia.

No mikä tässä on sitten ongelma? Se, että emme oikeasti usko siihen! Saatamme kyllä antaa itsellemme paljonkin vapauksia, mutta yleensä ottaen olemme lähes kaikki sitä mieltä, että vaikkapa itsekkyys, epärehellisyys ja ahneus ovat väärin, on niistä sitten toisille haittaa tai ei.  Arvostamme urheutta ja oikeudenmukaisuutta, vaikka ne eivät olisikaan hyödyksi. Ja moitimme toisiamme moraalisista valinnoista, koska ajattelemme, että he ovat saman moraalisen koodiston alaisia kuin mekin.  Me kutsumme ihmisiä, jotka auttavat lähimmäisiään hyviksi ihmisiksi. Uskomme, että jollakin tavalla heidän uhrauksensa palkitaan, vaikka he lopulta päätyvätkin hautaan samalla tavalla kuin pahimmat rikolliset. Itse asiassa jo pelkkä ajatus siitä, että joku moraalinen käsitys on parempi kuin joku toinen, edellyttää, että on olemassa joku ihmisen ulkopuolinen mittapuu, johon niitä voi verrata. Ja tällaisen mittapuun olemassaolo viittaa vahvasti siihen, että myös (oikeudenmukaisen) Jumalan täytyy olla olemassa.

Moraalisen argumentin pointti ei siis nykyään ole se, että ateistit olisivat moraalittomia, vaan että heidän oikeastaan pitäisi olla! Kuten psalmissa osoitetaan, ilman Jumalaa itsekkyys pääsee valtaan.  Koska näin ei kuitenkaan käytännössä läheskään aina tapahdu,  ihmisten  käytös osoittaa, että he huomaamattaan uskovat ateismin lisäksi myös yleiseen moraalilakiin. Ja jos loogisesti ajatellaan, niin nämä kaksi uskomusta näyttävät olevan keskenään ristiriitaisia. 

Yllä oleva ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmiset noudattaisivat moraalilakia ainakaan täydellisesti. Se vain tarkoittaa sitä, että he yleisesti uskovat siihen.  Käytös on sitten asia erikseen. Ilman tietoista uskoa Jumalaan on todella helppoa ajatella olevansa itse moraalilain yläpuolella.  Raamatun aikaan ateisteja ei juuri ollut, joten psalmissa kuvatut ihmiset varmaan julkisesti väittivät olevansa hyvinkin hurskaita. Mutta heidän käytöksensä viittasi aivan muuhun. 

Päivän psalmin ajatukset ovat siis ajankohtaisia, vaikka ne ovat  tietysti esitetty oman aikansa lähtökohdista käsin ja  kielellä. Psalmi myös ohjaa meitä oikeaan suuntaan. Se nimittäin sisältää ajatuksen siitä,  että jos asiat ovat sekaisin, niin sen pitäisi saada meidät etsimään kaaokselle vastavoimaa:

Herra katsoo taivaasta maan ihmisiin, hän tutkii, onko kellään ymmärrystä, onko ketään, joka etsii Jumalaa.

Ilm. 7

Eilinen Ilmestyskirjan luku päättyi kuvaukseen maanpäällisistä kauhuista. Tämän luvun tapahtumat kuuluvat otsikon ”samaan aikaan toisaalla” alle. Tunnelmat vaihtuvat totaalisesti. Pelastettujen joukko on taivaassa viettämässä jumalanpalvelusta.  Siis samaan aikaan kun maan päällä on kurjat oltavat. Tästä luvusta voidaan oppia, että Jumala pitää omistaan tiukasti kiinni. Hän ”sinetöi” heidät itselleen, ohjaa ja huolehtii heistä loppuun asti. Vielä taivaassakin ”Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet.” Pelastetuilla on valkeat vaatteet, joka kuvaavat sitä, että heidän puhtautensa on annettua, heidät on ”puettu vanhurskauteen”, kuten Paavali asian ilmaisi.

Tämä luku ei juuri kommenttia kaipaa. Se on kuin laulu, joka aukeaa paremmin laulamalla kuin analysoimalla.

Marko

Ps. 13

Tässä psalmissa Daavid kysyy Jumalalta, kuinka kauan Hän peittää vielä kasvonsa. Minussa tämä herättää aika monta kysymystä, joita haluaisin kysyä Daavidilta. Mitä Daavid tarkoittaa, kun hän puhuu Jumalan kasvoista? Millä tavalla Jumala on aiemmin näyttänyt hänelle kasvonsa? Mistä Daavid on tullut siihen tulokseen, että Jumala on peittänyt ne nyt häneltä?

Kun psalmia lukee pidemmälle, saa selville, että Daavidin elämäntilanne on vaikea.  Hän sanoo, että hänen vihollisensa on voitolla. Daavid oli tällaisessa tilanteessa useammankin kerran elämänsä aikana ja ne ovat tietenkin olleet henkisesti vaikeita aikoja. Helposti siis eksyy ajattelemaan, että puhe Jumalan kasvojen peittämisestä liittyy juuri näihin vaikeuksiin. Mutta Daavidin muita psalmeja lukiessa huomaa, että Daavid ei ajatellut suoraviivaisesti niin,  että elämässä menestyminen on syy- ja seuraussuhteessa Jumalan suosioon. Päin vastoin, hän usein kesti vaikeat tilanteet juuri siksi, että hän uskoi Jumalan olevan hänen kanssaan niidenkin keskellä. Kuuluisin Daavidin psalmeista, Herra on minun paimeneni (Psalmi 23), kertoo juuri tästä.

Sen vuoksi ajattelen, että Daavid oli menettänyt kokemuksen Jumalan läsnäolosta. Ehkä hän ei kuullut Jumalan puhetta yhtä selvästi kuin aikaisemmin. Ehkä hänen aiemmin selvänä pitämänsä asiat olivat alkaneet tuntua vähemmän varmoilta. Tai  kenties hänelle tärkeä musiikki oli lakannut tuottamasta iloa. Puhe Jumalan kasvoista voi siis viitata siihen, että kokee olevansa Jumalan katseen kohteena, vuorovaikutuksessa Hänen kanssaan. Toivottavasti tämä elämäntilanne opetti hänelle, että Jumala oli hänen kanssaan, vaikka hän ei sitä huomannutkaan. Ehkä hän jo uskoikin siihen, koska masentavasta olostaan huolimatta hän rukoili ja teki rukouksestaan jopa laulun.

Vaikka tämä psalmi herätti minussa kysymyksiä, niin se on myös rohkaiseva. Voimme kaikkine vaikeuksinemme, ikävine oloinemme ja  tuntemuksinemme aina kääntyä Jumalan puoleen.

Ilm. 6

Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa on aihe, johon viitataan paljon myös populaarikulttuurin puolella. Usein tosin lähdettä mainitsematta. Tällaisista tuhon tuojista saa siis myyvää viihdettä, mutta en usko, että Jumala antoi tämän ilmestyksen Johannekselle meitä huvittaakseen. Minun silmissäni se on aika selvä kannanotto ahneutta ja väkivaltaa vastaan.

Ensin tulee valkoisella hevosella ratsastaja:

Ja siinä samassa näin valkoisen hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli jousi. Hänelle annettiin seppele, ja seppelöitynä voittajana hän lähti uusia voittoja kohti.

Vallanhimosta ja ahneudestahan tämä puhuu. ”Älkää kootko aarteita maan päälle”, sanoi Jeesus. Tällaisesta toiminnasta seuraa nimittäin usein ikäviä asioita:

Nyt tuli esiin toinen, tulipunainen hevonen. Sille, joka istui hevosen selässä, annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Hänelle annettiin iso miekka.  

Tulipunainen hevonen kuvaa sotaa. Mistä sodat syntyvät? Tässä ajatuksena on se, että sotien takana on ahneus. Jotenkin me ihmiset olemme päätyneet ajatukseen, että me tarvitsemme jotakin niin paljon, että meillä on oikeus tappaa toiset ihmiset sen saadaksemme. Ensimmäinen hevonen oli valkoinen, joka on puhtauden väri. Tarkoittaakohan se sitä, että näennäisesti meillä on usein oikeita tai oikean kuuloisia motiiveja? Sodan tullen puhtaus kuitenkin katoaa ja valitettavasti siitä seuraa vielä pahempaakin:

Siinä samassa näin mustan hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli kädessään vaaka. Minä kuulin äänen, joka tuntui tulevan noiden neljän olennon keskeltä, ja se sanoi: »Mitta vehnää denaarilla, ohraa kolme mittaa. Öljyyn ja viiniin älä koske.»

Nälänhätä on nykypäivänäkin usein sodan seurausta ja epäsuorasti ahneuden seurausta. Tästähän ei voi olla kuin yksi lopputulos:

Siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.

Jos ahneus, vallanhimo ja sodat johtavat väistämättä nälänhätään ja kuolemaan, niin onko meillä toivoa? Kyllä on ja paljonkin. Tässä luvussa nimittäin sanotaan, että Jeesus kontrolloi tätä kaikkea. Ja kun aika täyttynyt, oikeudenmukaisuus lopulta palautetaan valtaan. 

Itselleni tämä luvun sanoma on siis vakava varoitus. Jos haluamme elää valtaa ja rikkauksia tavoitellen, se johtaa lopulta tuhoon. Me tarvitsemme aarteita Jumalan luona. 

Tämän päivän tekstien äärellä rukoilen Jumalan ohjausta ja huolenpitoa.

Marko

1. Moos. 39

Joosef kohtasi kyllä elämänsä aikana paljon vihaa, mutta hän suhtautui siihen ihmeellisen tyynesti. Ikään kuin se ei olisi oikeasti yltänyt hänen sisimpäänsä asti. Hän vain otti elämän iskut vastaan ja jatkoi elämäänsä uudessa tilanteessa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ihme, että häneen luotettiin ja hän sai aina vastuuta.

Minulla ei ole tietoa minkälainen asema orjilla oli muinaisessa Egyptissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että heidät käsitettiin ensisijaisesti omaisuudeksi. Tämän vuoksi Potifarin vaimokin varmaan ajatteli voivansa tehdä Joosefin kanssa mitä halusi ja nöyryytys oli suuri kun tämä kieltäytyi. Häntä varmasti painoi myös syyllisyys asiasta ja silloin kävi niin kuin usein käy, aiempi ihastuminen vaihtui murhaavaan vihaan. Kuten aiemmin Joosefin veljien kohdallakin, voimme siis ymmärtää häntä, mutta se ei muuta sitä, että hänen toimintansa oli väärin. Itse ajattelen, että hänellä olisi ollut vielä muitakin syitä vihata Joosefia… Nimittäin Joosefin käytös paljasti kuinka kehnot perusteet koko orjuuteen perustuvalla järjestelmällä ovat. Ainoa tapa, jolla orjuutta voi perustella on jotenkin ajatella, että orjat ovat ihmisinä alempiarvoisia. Joosefin suoraselkäisyys ja moraalinen eheys kuitenkin kyseenalaisti tämän kaiken ja sitä myötä koko yhteiskuntarakenteen. Niin tai näin Joosefista oli Potifarin vaimon näkökulmasta katsoen pakko päästä eroon.

Joosef osoitti sanoillaan tai puheillaan, että hän piti itseään edelleen vapaana valitsemaan mitä tehdä tai sanoa. Orjuus oli vain ulkoista. Tällaista sisäistä vapautta pyydän itsellenikin ja meille kaikille.

Tit. 1

Tätä tekstiä lukiessa tuli mieleen termi ”pylväskristitty”. Nimitys tulee siitä, että Galatalaiskirjeen toisessa luvussa kerrotaan kuinka Jaakobia, Pietaria ja Johannesta kutsuttiin Jerusalemin alkuseurakunnassa pylväiksi. He olivat luotettavia ja vakaita ja seurakunta saattoi rakentua heidän ympärilleen. Kun Paavali kuvaa päivän luvussa seurakunnan kaitsijan virkaa, niin hän puhuu juuri tällaisesta ihmisestä, jonka varaan voi rakentaa kestävää seurakuntaelämää.   On  tietenkin tärkeää että tätä pestiä hoitavat oikeat ihmiset.  Rakennuksessa pylvään tehtävä on tukea ja tämä on myös pylväskristityn tehtävä. Joskus muut seurakuntalaiset ajattelevat kaitsijaansa jonkinlaisena välimiehenä Jumalan ja muiden välillä. Silloin he ripustautuvat häneen ja heidän oma henkilökohtainen suhteensa Jumalaan jää sivuseikaksi. Tai sitten tukipylväs itse muuttuu torniksi, joiden varjossa ei mikään muu saa kasvaa. Ei siis ihme, että vaatimukset seurakunnan kaitsijalle ovat aika kovat. Erityisesti korostuvat luonteenpiirteet, palveleva johtajuus korostuu tässäkin. Pyydetään siunausta heille, jotka meidän keskuudessamme ovat tässä asemassa!

Marko