Tekijä: Remes

Ps. 13

Tässä psalmissa Daavid kysyy Jumalalta, kuinka kauan Hän peittää vielä kasvonsa. Minussa tämä herättää aika monta kysymystä, joita haluaisin kysyä Daavidilta. Mitä Daavid tarkoittaa, kun hän puhuu Jumalan kasvoista? Millä tavalla Jumala on aiemmin näyttänyt hänelle kasvonsa? Mistä Daavid on tullut siihen tulokseen, että Jumala on peittänyt ne nyt häneltä?

Kun psalmia lukee pidemmälle, saa selville, että Daavidin elämäntilanne on vaikea.  Hän sanoo, että hänen vihollisensa on voitolla. Daavid oli tällaisessa tilanteessa useammankin kerran elämänsä aikana ja ne ovat tietenkin olleet henkisesti vaikeita aikoja. Helposti siis eksyy ajattelemaan, että puhe Jumalan kasvojen peittämisestä liittyy juuri näihin vaikeuksiin. Mutta Daavidin muita psalmeja lukiessa huomaa, että Daavid ei ajatellut suoraviivaisesti niin,  että elämässä menestyminen on syy- ja seuraussuhteessa Jumalan suosioon. Päin vastoin, hän usein kesti vaikeat tilanteet juuri siksi, että hän uskoi Jumalan olevan hänen kanssaan niidenkin keskellä. Kuuluisin Daavidin psalmeista, Herra on minun paimeneni (Psalmi 23), kertoo juuri tästä.

Sen vuoksi ajattelen, että Daavid oli menettänyt kokemuksen Jumalan läsnäolosta. Ehkä hän ei kuullut Jumalan puhetta yhtä selvästi kuin aikaisemmin. Ehkä hänen aiemmin selvänä pitämänsä asiat olivat alkaneet tuntua vähemmän varmoilta. Tai  kenties hänelle tärkeä musiikki oli lakannut tuottamasta iloa. Puhe Jumalan kasvoista voi siis viitata siihen, että kokee olevansa Jumalan katseen kohteena, vuorovaikutuksessa Hänen kanssaan. Toivottavasti tämä elämäntilanne opetti hänelle, että Jumala oli hänen kanssaan, vaikka hän ei sitä huomannutkaan. Ehkä hän jo uskoikin siihen, koska masentavasta olostaan huolimatta hän rukoili ja teki rukouksestaan jopa laulun.

Vaikka tämä psalmi herätti minussa kysymyksiä, niin se on myös rohkaiseva. Voimme kaikkine vaikeuksinemme, ikävine oloinemme ja  tuntemuksinemme aina kääntyä Jumalan puoleen.

Ilm. 6

Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa on aihe, johon viitataan paljon myös populaarikulttuurin puolella. Usein tosin lähdettä mainitsematta. Tällaisista tuhon tuojista saa siis myyvää viihdettä, mutta en usko, että Jumala antoi tämän ilmestyksen Johannekselle meitä huvittaakseen. Minun silmissäni se on aika selvä kannanotto ahneutta ja väkivaltaa vastaan.

Ensin tulee valkoisella hevosella ratsastaja:

Ja siinä samassa näin valkoisen hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli jousi. Hänelle annettiin seppele, ja seppelöitynä voittajana hän lähti uusia voittoja kohti.

Vallanhimosta ja ahneudestahan tämä puhuu. ”Älkää kootko aarteita maan päälle”, sanoi Jeesus. Tällaisesta toiminnasta seuraa nimittäin usein ikäviä asioita:

Nyt tuli esiin toinen, tulipunainen hevonen. Sille, joka istui hevosen selässä, annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Hänelle annettiin iso miekka.  

Tulipunainen hevonen kuvaa sotaa. Mistä sodat syntyvät? Tässä ajatuksena on se, että sotien takana on ahneus. Jotenkin me ihmiset olemme päätyneet ajatukseen, että me tarvitsemme jotakin niin paljon, että meillä on oikeus tappaa toiset ihmiset sen saadaksemme. Ensimmäinen hevonen oli valkoinen, joka on puhtauden väri. Tarkoittaakohan se sitä, että näennäisesti meillä on usein oikeita tai oikean kuuloisia motiiveja? Sodan tullen puhtaus kuitenkin katoaa ja valitettavasti siitä seuraa vielä pahempaakin:

Siinä samassa näin mustan hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli kädessään vaaka. Minä kuulin äänen, joka tuntui tulevan noiden neljän olennon keskeltä, ja se sanoi: »Mitta vehnää denaarilla, ohraa kolme mittaa. Öljyyn ja viiniin älä koske.»

Nälänhätä on nykypäivänäkin usein sodan seurausta ja epäsuorasti ahneuden seurausta. Tästähän ei voi olla kuin yksi lopputulos:

Siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.

Jos ahneus, vallanhimo ja sodat johtavat väistämättä nälänhätään ja kuolemaan, niin onko meillä toivoa? Kyllä on ja paljonkin. Tässä luvussa nimittäin sanotaan, että Jeesus kontrolloi tätä kaikkea. Ja kun aika täyttynyt, oikeudenmukaisuus lopulta palautetaan valtaan. 

Itselleni tämä luvun sanoma on siis vakava varoitus. Jos haluamme elää valtaa ja rikkauksia tavoitellen, se johtaa lopulta tuhoon. Me tarvitsemme aarteita Jumalan luona. 

Tämän päivän tekstien äärellä rukoilen Jumalan ohjausta ja huolenpitoa.

Marko

1. Moos. 39

Joosef kohtasi kyllä elämänsä aikana paljon vihaa, mutta hän suhtautui siihen ihmeellisen tyynesti. Ikään kuin se ei olisi oikeasti yltänyt hänen sisimpäänsä asti. Hän vain otti elämän iskut vastaan ja jatkoi elämäänsä uudessa tilanteessa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ihme, että häneen luotettiin ja hän sai aina vastuuta.

Minulla ei ole tietoa minkälainen asema orjilla oli muinaisessa Egyptissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että heidät käsitettiin ensisijaisesti omaisuudeksi. Tämän vuoksi Potifarin vaimokin varmaan ajatteli voivansa tehdä Joosefin kanssa mitä halusi ja nöyryytys oli suuri kun tämä kieltäytyi. Häntä varmasti painoi myös syyllisyys asiasta ja silloin kävi niin kuin usein käy, aiempi ihastuminen vaihtui murhaavaan vihaan. Kuten aiemmin Joosefin veljien kohdallakin, voimme siis ymmärtää häntä, mutta se ei muuta sitä, että hänen toimintansa oli väärin. Itse ajattelen, että hänellä olisi ollut vielä muitakin syitä vihata Joosefia… Nimittäin Joosefin käytös paljasti kuinka kehnot perusteet koko orjuuteen perustuvalla järjestelmällä ovat. Ainoa tapa, jolla orjuutta voi perustella on jotenkin ajatella, että orjat ovat ihmisinä alempiarvoisia. Joosefin suoraselkäisyys ja moraalinen eheys kuitenkin kyseenalaisti tämän kaiken ja sitä myötä koko yhteiskuntarakenteen. Niin tai näin Joosefista oli Potifarin vaimon näkökulmasta katsoen pakko päästä eroon.

Joosef osoitti sanoillaan tai puheillaan, että hän piti itseään edelleen vapaana valitsemaan mitä tehdä tai sanoa. Orjuus oli vain ulkoista. Tällaista sisäistä vapautta pyydän itsellenikin ja meille kaikille.

Tit. 1

Tätä tekstiä lukiessa tuli mieleen termi ”pylväskristitty”. Nimitys tulee siitä, että Galatalaiskirjeen toisessa luvussa kerrotaan kuinka Jaakobia, Pietaria ja Johannesta kutsuttiin Jerusalemin alkuseurakunnassa pylväiksi. He olivat luotettavia ja vakaita ja seurakunta saattoi rakentua heidän ympärilleen. Kun Paavali kuvaa päivän luvussa seurakunnan kaitsijan virkaa, niin hän puhuu juuri tällaisesta ihmisestä, jonka varaan voi rakentaa kestävää seurakuntaelämää.   On  tietenkin tärkeää että tätä pestiä hoitavat oikeat ihmiset.  Rakennuksessa pylvään tehtävä on tukea ja tämä on myös pylväskristityn tehtävä. Joskus muut seurakuntalaiset ajattelevat kaitsijaansa jonkinlaisena välimiehenä Jumalan ja muiden välillä. Silloin he ripustautuvat häneen ja heidän oma henkilökohtainen suhteensa Jumalaan jää sivuseikaksi. Tai sitten tukipylväs itse muuttuu torniksi, joiden varjossa ei mikään muu saa kasvaa. Ei siis ihme, että vaatimukset seurakunnan kaitsijalle ovat aika kovat. Erityisesti korostuvat luonteenpiirteet, palveleva johtajuus korostuu tässäkin. Pyydetään siunausta heille, jotka meidän keskuudessamme ovat tässä asemassa!

Marko

1. Moos. 38

Tämänpäiväistä kertomusta lukiessa huomaa, että patriarkkojen ajasta on kulunut pitkä aika. Maailma oli silloin erilainen ja ihmisten asenteita ja käytöstä on vaikea ymmärtää.  Esimerkiksi Juuda ei näe mitään ongelmaa siinä, että hän itse makaa prostituoidun kanssa, mutta on sitten valmis polttamaan miniänsä vastaavasta asiasta.  Minusta tämä on tekopyhää käytöstä, vaikka kuinka ottaisi kulttuurierot huomioon.

Kokonaisuutena luvun tapahtumien taustalla on lapsettomien leskien huono asema.  Israelissa oli tapana, että jos nainen jäi lapsettomana leskeksi, niin miehen veljen oli otettava hänet vaimokseen, mutta heidän esikoistaan pidettiin kuitenkin kuolleen miehen lapsena. Juudan miniä Tamar oli tässä tilanteessa, mutta Tamarin edesmenneen miehen  veli Onan ei suostunutkaan yhteistyöhön ja lopulta hänkin kuoli. Jäljellä oli vielä yksi velí, mutta häntä ei annettukaan Tamarille. Tamarin oli täytynyt olla epätoivoinen, koska hän ei ollut vain taloudellisesti huonossa asemassa, vaan lapsettomuutta itsessään pidettiin häpeänä. Hänestä oli siis tulossa hylkiö ja kovan kohtalon välttääkseen hän ryhtyi juonittelemaan. Lopulta hän onnistuukin huijaamaan appeaan Juudaa esiintymällä pyhäkköporttona (!) ja saa hänen  kanssaan kaksoset. 

Tamar on sikäli merkittävä henkilö, että hänet mainitaan nimeltä Jeesuksen sukupuussa Matteuksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa. Siinä sukupuussa luetellaan pääsääntöisesti vain miehet, mutta poikkeuksena on neljä naista. Nämä naiset olivat Tamar, Rahab, Ruut ja Batseba. Batsebaa ei tosin mainita nimeltä, vaan hänestä käytetään nimitystä ”Urian vaimo”. Voisi ajatella, että nämä nimet olisi kannattanut jättää mainitsematta. Esimerkiksi Tamar oli kanaanilainen ja heidän kanssaan avioliitot olivat juutalaisilta jo lähtökohtaisesti kiellettyjä.  Rahab oli jerikolainen prostituoitu, joka petti oman kaupunkinsa. Hänkin oli siis kanaanilainen. Ruut oli moabilainen pakolainen. Batseban mainitseminen muistuttaa Daavidin rikoksesta. Varsinkin, kun hänestä tosiaan käytetään nimitystä ”Urian vaimo”.  Jeesus ei kuitenkaan hävennyt näitä naisia ja niin he olivat erikseen mainittuina, ikään kuin kunniapaikalla, sukupuussa. Meille tämä on rohkaiseva viesti siitä, että Hän ei  häpeä meitäkään, olimmepa sitten millaisia tahansa.

2. Tim. 4

Paavali pyytää Timoteusta  pitämään evankeliumia esillä, vastustuksesta huolimatta. Rohkeuskin on Jumalan lahja ja voimme sitä pyytää. Timoteusta kehotetaan tässä luvussa hoitamaan virkansa tunnollisesti. Tämä ei ole ainut kerta, kun hän sai tällaisen kehotuksen, joten jäin miettimään, oliko hänellä taipumusta jättää asiat kesken tai väistyä haasteiden edessä? En osaa sanoa. Aiempien lukujen valossa Paavalin sanat saattavat vain kertoa hänen huolestaan harhaopeista. 

Tämän luvun tunnetuin lause on varmaankin tämä: ”Astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan”.  Tämä on ollut minulle vaikea kohta, koska se suosittaa aloitteellisuutta, jota minulle ei useinkaan ole. No, siinä se kuitenkin taas on, joten jätän sen sisimpääni vaikuttamaan ja muhimaan.

Marko