Tekijä: Mika Mouhu

4 Moos. 32

1. Tess. 1

Elämämme maailmassa, jossa ei voi olla kuulematta onnettomuuksista, kärsimyksestä ja ihmisten pahuudesta. Kaiken keskellä tarvitsemme toivo siitä, että on olemassa myös hyvää. Tarvitsemme uskoa nähdä kaiken kärsimyksen keskellä jotakin johon voi nojata, muuten on vaikea jaksaa uskoa hyvään ja hyvän voittoon. Paavali kirjoittaa, että tessalonikalaiset kokivat ankaraa ahdinkoa, mutta ottivat uskon vastaan ja kokivat uskon ansiosta riemua. Usko tuo toivon, joka kestää kärsimyksenkin keskellä. Usko ei selitä pois kärsimystä, kärsimyskään ei vie uskoa pois, kun toivo nojautuu sellaiseen, joka ei näy. Maailman tapahtumat eivät hirveästi anna toivoa, vaikka voimme nähdä paljon kauneuttakin Suomen luonnossa ja ihmisissä. Meillä on kuitenkin usko, joka pystyy näkemään sellaista, joka ei näy. Voimme levittää ympärillemme toivo, toivon sanomaa, joka auttaa kestämään kaiken pahuuden keskellä rauhassa ja levosssa.

Joutuessani pieneen auto-onnettomuuteen liukkaalla tiellä, sain huomata, kuinka moni pysähtyi ja kysyi minulta, onko kaikki hyvin. Muistan myös ne ihmiset, jotka yrittivät auttaa minua pois lumipenkasta. Nämä huolehtivat kysymykset ja halu auttaa, rohkaisivat minua itseä taas kerran ojentamaan käteni tarvitsen puoleen. Hyvyyden teot antoivat hyvän mielen itselle ikävän onnettomuuden keskellä. “Jumalamme ja Isämme edessä me lakkaamatta muistelemme sitä, kuinka usko on saanut teidät toimimaan ja rakkaus näkemään vaivaa ja kuinka kärsivällisesti te panette toivonne Herraamme Jeesukseen.” 1 Tess 1:3. Usko saa aikaan tekoja, tekojen lähde on rakkaus, ei ansaitseminen. Näin se tulisi olla, vaikka tiedämme oman itsekkyytemme. Ainakin minä. On myös tekoja, joita emme näe. Rakkauden teot ovat usein sellaisia, joita emme näe. ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi” Matt 25:37-40. Rakkauden teot eivät kohdistu suuriin väkijoukkoihin, vaan lähimmäiseen. Jeesus puhuu vielä vähäisimmistä veljistä. Ovatko he ihmisiä, joiden seurassa kukaan ei halua olla tai joiden kanssa, minä en halua olla? Ovatko he ihmisiä, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa? Äiti Teresa on kirjoittanut näin: ”nälkä ei ole aioastaan leivän nälkää, vaan nälkää olla olemassa jollekin. Alastomuus ei ole sinoastaan vaatteiden puutetta, vaan myös myötätunnon puutetta, sillä hyvin harvat antavat sitä tuntemattomille. Kodittomuus ei ole ainoastaan asunnon puutetta, vaan ystäväsydämen puutetta, sydämen, josta voisi sanoa, että minulla on joku.” Tänäänkin haluan rohkaista sinua uskomaan ja pitämään kiinni toivosta. Levitköön toivomme ympärillämme oleviin ihmisiin hyvyytenä, rauhana, jonka he näkevät ja tulevat toivon antajan luokse.

Mika M

4 Moos. 31

Kol. 4

Paavalin elämässä evankeliumin julistaminen oli niin vakava asia, että hän huudahtaa jossakin kohtaa raamattua: voi minua ellen evankeliumia julista. Elämän Suomessa, jossa evankeliumia on julistettu ja julistetaan jatkuvasti. Meillä radio- ja tv-ohjelmat, some yms. josta löytyy evankeliumin julistamista. Etsikää niin te löydätte, joka etsii löytää kyllä. Paavali sanoo: “Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi ja puhua niin kuin minun pitäisi!” Kol 4:4. Tätä samaa olen itsekin monesti pohtinut. Suomessa julistajia löytyy monelta kadulta, mutta välillä tuntuu, että vierellä kulkijoista on pula. Vierellä kulkija pysähtyy ja kuuntelee toista, hän on se, josta Kristuksen teot ehtivät näkyä. Hän on se, jolla ei ole liian kiire. Loistakoon teidänt tekonne ihmisten edessä, jotta ihmiset ylistäisivät isäänne, joka on taivaassa, opettaa Jeesus vuorisaarnassa. Meidän elämämme on todistus, meidän sanamme ja tekomme on todistus tai oikeastaan Kristuksen elämä meissä on todistus, hänen sanansa meissä on todistus. Ystävällisyys on häneltä tulevaa, suolaisuus on hänen suolaansa. Sopiva hetki on pysähtymistä, suun avaamista, käsien käyttämistä löhimmäisemme vierellä olemista.

Teot eivät ei voi olla laskelmoivaa, jossa kerätään ansiota Jumalalle tai ihmisille, koska lähde tekoihin on hänen rakkautensa. Hänen rakkautensa, häneltä, Kristukselta opimme rakkautta. Itsessäni rakkautta varsinkaan hankalaan lähimmäiseen ei ole, rakkauden lähde on Kristus. Tätä on vaikeaa myöntää, mutta siinä on juuri avain rakkauden välittämiseen kauttamme. Heikkoudessamme turvaudumme häneen, hänen rakkauteensa, joka asuu meissä Pyhän Hengen kautta. Häneltä saamme viisauden suhtautua lähimmäisiimme.  “Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte.” Kol‬ ‭4:5-6‬ ‭Aina ei tarvita sanojakaan. Kardinaali Newman on kirjoittanut: ” Auta minua, missä kuljenkin, levittämään sinun tuoksuasi, saarnaamaan sitä saarnaamatta, esimerkilläni, vain tekojeni puoleensa vetävällä voimalla, sillä ilmeisellä rakkauden täyteydellä, jota sydämeni tuntee Sinua kohtaan.”

Mika M

4 Moos. 30

Kol. 3

Keväällä näemme paljon uutta elämää, kun luonto tuntuu heräävän horroksesta eloon. Paavali kuvaa kuinka Kristus on meidän elämämme ja mekin elämme hänessä. Elämä Kristuksessa tuo elämäämme anteeksisaamisen ja anteeksiantamisen. Elämä tuo meille vastuun pitää huolta suhteistamme, suhteestamme Kristukseen ja toisiimme. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.” Omassa elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joissa tarvitaan anteeksiantoa. Anteeksiantaminen on ollut itselle prosessi, joka ei ole ollut helppoa, tuntuu, että vaikeinta on antaa itselle anteeksi. Kun mieleeni tulee hetkiä jolloin minua vastaan on rikottu, joudun käymään läpi rikotut asiat. Käsittelemällä asiat tuon ne valoon, tietooni, ymmärrän, mitä minulle on tehty. Sen jälkeen voin tuoda ne vain Kristukselle, syntien kantajalle.

Näitä asioita ei ole helppoa tuoda hänelle, haluaisin pitää kiinni oikeudestani kantaa itse niitä. Silloin joudun kuitenkin katkeruuteen, joka tuhoaa minua ja rasittaa elämääni. Monesta ikävästä muistosta olen päässyt vapaaksi, kun olen pystynyt luovuttamaan taakkani Kristuksen kannettavaksi. Sama asia on minun rikkomusteni kohdalla, nekin pitää tuoda hänelle ja luovuttaa hänelle. Minun tehtäväni on pyytää anteeksi lähimmäisiltäni ja joudun kantamaan rikkomusteni seuraamukset. En voi kuitenkaan kantaa niitä itse, vaan nekin pitää pystyä luovuttaa Kristuksen kantamiksi. Hän on ottanut osakseen syntipukin osan, hän tulee silloin syntiemme sovittajaksi, kun luovutamme kaikki rikkomuksemme hänelle. Hänestä tulee silloin Kristuksemme, armahtajamme. Elämä armahdettuna, on vapauttavaa. Meidät on kutsuttu elämään sydämellisessä armahtavaisuudessa, ystävällisyydessä,, kärsivällisyydessä suhteessa toisiimme ja itseemme. Tämä elämä on tarjolla Kristuksessa.

Mika M