Tekijä: Pekka

2. Sam. 15 Hepr. 1

Neljä vuotta Absalom sai täysin rauhassa rakentaa edellytyksiä kapinaansa (jae 7). Miksi Daavid ei puuttunut Absalomin toimintaan? On vaikea kuvitella, että Daavid olisi ollut tietämätön siitä, mitä Absalom puuhaili.

Jälleen Daavid näyttäytyy heikkona kuninkaana, joka ei pysty kohtaamaan ja käsittelemään oman perheensä sisäisiä ristiriitoja. Vaikka Daavid oli merkittävä soturi ja sotajoukkojen johtaja, niin vakaissa ja rauhallisemmissa oloissa hänen toimintansa näyttää hapuilevalta ja arkailevalta. Tässäkin tilanteessa Daavidin toimintakyky näyttää palautuvan vasta, kun Absalomin aiheuttama fyysinen uhka on todellinen (jae 14).

Yksi näkökulma johtamiseen on, onko se proaktiivista (ennakoivaa) vai reaktiivista (toteutuneiden asioiden ja tapahtumien perusteella ohjautuvaa). Vaikuttaisi siltä, että Daavid oli ns. reaktiivinen johtaja, jolla oli ehkä vajavainen kyky toimia proaktiivisesti. Tämä näyttää aiheuttaneen hänelle paljon ongelmia.

Psalmista 3 voi lukea Daavidin ajatuksia, kun hän oli pakenemassa poikaansa Absalomia. Vajavaisuuksistaan ja lankeemuksistaan huolimatta tai juuri niiden takia Daavid turvautui joka tapauksessa hyvin vahvasti Herraan.

Pekka

2. Sam. 14 Filem.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Valitettavasti sanonta ei taida pitää paikkaansa ainakaan henkisellä ja hengellisellä tasolla. Siltä se näyttää ainakin Daavidin ja Absalomin kohdalla.

Absalom pakeni kolmeksi vuodeksi, minkä aikana Daavid ”alkoi leppyä Absalomille” (2. Sam. 13:37-39). Erinäisten vaiheiden jälkeen Daavid ja Absalom kohtaavat (2. Sam. 14:33). En tiedä, olenko oikeassa, mutta jotenkin kohtaamisesta syntyy vaikutelma, ettei siinä kuitenkaan tapahtunut aitoa kohtaamista, jossa he olisivat tietoisesti katuneet tekojaan tai tekemättä jättämisiään ja pyytäneet toisiltaan anteeksi. Mahdollisuus anteeksipyytämiseen ja anteeksisaamisen jäi käyttämättä, mikä osaltaan ehkä johti seuraavan luvun tapahtumiin. Aika ei siis ollut parantanut haavoja, eivätkä Daavid ja Absalom toimineet aktiivisesti niin, että haavoilla olisi ollut mahdollisuus parantua.

Paavalin kirjeestä Filemonille voidaan lukea päinvastainen esimerkki. Orja Onesimos oli ilmeisesti karannut isännältään Filemonilta, jolla oli perusteltu syy olla vihainen. Varsinaista Filemonin reaktiota Onesimoksen paluuseen ei kerrota, mutta Paavalin vetoomuksen perusteella voi olettaa, että Filemonin ja Onesimoksen suhde normalisoitui. Olihan heistä tullut veljiä Kristuksessa.

Pekka

2. Sam. 13 Tit. 3

Kertomusta Amnonista ja Tamarista on raskasta lukea mm. siksi, että se tulee niin lähelle nykytodellisuutta. Tuntuu siltä, että melkein päivittäin saa uutisista lukea raiskauksista ja lasten hyväksikäyttötapauksista. Heikkoja ja puolustuskyvyttömiä houkutellaan inhottaviin tekoihin mm. luottamusta väärinkäyttämällä. Viime kädessä turvaudutaan väkivaltaan, jolla murretaan vastustus, ja hyväksikäytetään säälimättä.

Daavid tiesi, mitä Amnonin ja Tamarin välillä tapahtui. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään, koska hän ei ”tahtonut pahoittaa Amnonin mieltä, sillä tämä oli hänen esikoisensa ja hänelle rakas” (jae 21). Daavidin päätöksellä olla tekemättä mitään oli vakavat seuraukset hänen pojilleen Amnomille ja Absalomille. Tamarin kohtalo jää osittain avoimeksi. Todetaan vain, että ”hän jäi yksinäisenä asumaan veljensä Absalomin taloon” (jae 20).

Mitähän meiltä jää näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä? Mitähän me näemme, kuulemme ja ymmärrämme, mutta jätämme kuitenkin tekemättä, vaikka tiedämme, että nyt olisi toiminnan aika?

Tänään rukoilen, että Paavalin sanat ja ajatukset Titukselle (3:1-8) saisivat yhä enemmän tilaa minussa ja meissä.

Pekka