Tekijä: Pekka

2. Sam. 14 Filem.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Valitettavasti sanonta ei taida pitää paikkaansa ainakaan henkisellä ja hengellisellä tasolla. Siltä se näyttää ainakin Daavidin ja Absalomin kohdalla.

Absalom pakeni kolmeksi vuodeksi, minkä aikana Daavid ”alkoi leppyä Absalomille” (2. Sam. 13:37-39). Erinäisten vaiheiden jälkeen Daavid ja Absalom kohtaavat (2. Sam. 14:33). En tiedä, olenko oikeassa, mutta jotenkin kohtaamisesta syntyy vaikutelma, ettei siinä kuitenkaan tapahtunut aitoa kohtaamista, jossa he olisivat tietoisesti katuneet tekojaan tai tekemättä jättämisiään ja pyytäneet toisiltaan anteeksi. Mahdollisuus anteeksipyytämiseen ja anteeksisaamisen jäi käyttämättä, mikä osaltaan ehkä johti seuraavan luvun tapahtumiin. Aika ei siis ollut parantanut haavoja, eivätkä Daavid ja Absalom toimineet aktiivisesti niin, että haavoilla olisi ollut mahdollisuus parantua.

Paavalin kirjeestä Filemonille voidaan lukea päinvastainen esimerkki. Orja Onesimos oli ilmeisesti karannut isännältään Filemonilta, jolla oli perusteltu syy olla vihainen. Varsinaista Filemonin reaktiota Onesimoksen paluuseen ei kerrota, mutta Paavalin vetoomuksen perusteella voi olettaa, että Filemonin ja Onesimoksen suhde normalisoitui. Olihan heistä tullut veljiä Kristuksessa.

Pekka

2. Sam. 13 Tit. 3

Kertomusta Amnonista ja Tamarista on raskasta lukea mm. siksi, että se tulee niin lähelle nykytodellisuutta. Tuntuu siltä, että melkein päivittäin saa uutisista lukea raiskauksista ja lasten hyväksikäyttötapauksista. Heikkoja ja puolustuskyvyttömiä houkutellaan inhottaviin tekoihin mm. luottamusta väärinkäyttämällä. Viime kädessä turvaudutaan väkivaltaan, jolla murretaan vastustus, ja hyväksikäytetään säälimättä.

Daavid tiesi, mitä Amnonin ja Tamarin välillä tapahtui. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään, koska hän ei ”tahtonut pahoittaa Amnonin mieltä, sillä tämä oli hänen esikoisensa ja hänelle rakas” (jae 21). Daavidin päätöksellä olla tekemättä mitään oli vakavat seuraukset hänen pojilleen Amnomille ja Absalomille. Tamarin kohtalo jää osittain avoimeksi. Todetaan vain, että ”hän jäi yksinäisenä asumaan veljensä Absalomin taloon” (jae 20).

Mitähän meiltä jää näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä? Mitähän me näemme, kuulemme ja ymmärrämme, mutta jätämme kuitenkin tekemättä, vaikka tiedämme, että nyt olisi toiminnan aika?

Tänään rukoilen, että Paavalin sanat ja ajatukset Titukselle (3:1-8) saisivat yhä enemmän tilaa minussa ja meissä.

Pekka

2. Sam. 12 Tit. 2

Olikohan Natan jonkinlainen Daavidin hoviprofeetta? Hänellä näyttää olleen varsin keskeinen rooli muutamissa Daavidin elämän tärkeissä tilanteissa. Tässä kohdassa Natanin toimintaa ei pohjusteta käytännössä ollenkaan. Todetaan vain yksinkertaisesti, että ”Herra lähetti Natanin Daavidin luo” (jae 1). Olisi mielenkiintoista tietää, miten Jumala hänelle puhui ja miten hän koki tilanteen, jossa hänen täytyy viedä Daavidille hyvin vahva viesti kuninkaan rikkomuksista. Saattoiko hän olla etukäteen varma, että Daavid myöntäisi syyllisyytensä? Olisiko voinut olla mahdollista, että Daavid olisi kieltänyt tekonsa ja olisi esimerkiksi vangituttanut Natanin tai jotakin vieläkin pahempaa olisi tapahtunut?

Natan oli kuuliainen Jumalalle. Hän ei ilmeisestikään jäänyt miettimään kaikkia mahdollisia lopputulemia ja laskemaan niiden todennäköisyyksiä. Natanin kuuliaisuuden seurauksena Daavid myönsi syntinsä ja sai niistä vapautuksen. Synnillä oli kuitenkin seurauksensa.

Psalmista 51 voi lukea Daavidin tuntemuksista ja ajatuksista Natanin käynnin jälkeen. Siitä käy mielestäni hyvin ilmi se taistelu, jota meistä jokaisesta käydään ja joka meidän jokaisen sisällä on: sielunvihollinen yrittää jatkuvasti horjuttaa asemaamme Jumalan lapsina. Kun tiedämme rikkoneemme Jumalan tahtoa vastaan, sielunvihollinen yrittää käyttää syyllisyyttämme ja häpeäämme niin, että yhteytemme Jumalaan ja lähimmäisiimme katkeaisi.

Sielunvihollisen valhetta ei pidä uskoa. Jumalan rakastava syli on aina avoinna – myös niille, jotka ovat häntä ja lähimmäisiään vastaan rikkoneet (vrt. Tit. 2:11-14).

Pekka