Tekijä: Tiina

Mummona sydämeeni koskee joka kerta kun lapsenlapseeni sattuu. Haluan ottaa hänet syliini, lohduttaa ja puhaltaa kipua pois. Tuudittaa, silittää päätä, puhua rauhoittavia sanoja. Pitää sylissä niin kauan kunnes itku helpottaa ja pahamieli sulaa. Lapsen olo rauhoittuu ja hän haluaa jo lähteä jatkamaan leikkiään hymy huulin. Olet varmaan kokenut sinäkin tätä samaa.

 

Jos kerran me ihmiset tunnemme näin, niin uskon, että kyllä Jumalankin sydämeen sattuu, kun meihin sattuu. Ajattelen, että vaikka ilman Jumalan sallimusta ei mikään meitä täällä kohtaa, niin en usko, että Hänen ensisijainen tahtonsa oli, että ihmisten elämässä olisi kärsimystä ja kipua. Alussa Jumalan luodessa kaikki oli hyvin. Kipu ja kärsimys  tulivat kuvaan vasta syntiinlankeemuksen seurauksena. Tämän päivän Korinttilaiskirjeen luvusta luemme, että Jumala on armahtava isä ja runsaan lohdutuksen Jumala. 

 

Jos tänään tarvitset lohdutusta, niin Isän syli on avoinna kaikenlaisissa tilanteissa. Hän haluaa lohduttaa sinua. Ota Hänen lohdutuksensa vastaan. Ja joku päivä sinä voit lohduttaa toisia lohdutusta tarvitsevia.

Myönnän, Jobin kirja on minulle haasteellista lukea. Olen varmaan kertonutkin, että kirjaa tai elokuvaa katsoessani usein tarkistan heti alkuun sen lopun . Jos päätös miellyttää, niin voin lukea tai katsoa kaikessa rauhassa. Tästä selvitään, lopussa käy hyvin! Jobin kirjan kanssa olen tehnyt samoin. Ja nyt tulee juonipaljastus: lopussa Jobin elämässäkin uusi Jumalan luku kääntyy ja kaikki päättyy hyvin.

 

Mutta tämän viikon luvuissa ollaan vielä prosessissa. Job on menettänyt kaiken. On kipeiden tunteiden ja kysymysten aika. Vastauksia ja hyvää lopputulosta ei vielä näy eikä kuulu. Ystävät ovat vierellä, mutta hekään eivät osaa auttaa. Job on yksin. Jumalakin on hiljaa.

 

Silloin kun elämän kärsimys tulee kohti, niin tunteet myllertävät joka suuntaan. Tunteita ei tarvitse säikähtää. Ei sen, joka on myrskyssä eikä hänen läheistensäkään. Ei Jumalakaan meidän tunteitamme säikähdä. Hän tietää ja tuntee meidät ja kestää kaikki tunteemme, vihamme ja katkeruutemme sekä miksi-kysymyksemme. Jumalan edessä on turvallista tuntea kaikki tunteensa. Kärsimyksen keskellä ei ole hyvä olla yksin, tarvitsemme jonkun vierellemme, että jaksamme käydä kärsimyksen matkaa ja odottaa Jumalan apua. Ettemme käänny pettyneenä lopullisesti Jumalasta pois. Vaikka Jeesus on joka hetki lähellä, niin kärsimyksen keskellä sitä on vaikeaa uskoa ja huomata. Ystävä voi parhaimmillaan olla puolestani uskomassa ja tuomassa toivoa, että tästäkin voidaan selvitä. Että Jeesus on kaikkein pimeimmälläkin hetkellä vieressä ja auttaa seuraavan askeleen eteenpäin.

 

Ja tulee vielä se päivä, jolloin voin Jobin tavoin tunnustaa Jumalalle: ”Nyt ovat silmäni nähneet sinut”, Job 42:5. Kärsimyksen kautta voin oppia tuntemaan sen, että Jumalan rakkaus kestää ja että, se on aina suurempi kuin kipuni. 

 

Eläkeiän lähestyessä elämän rajallisuus tulee vääjäämättä eteen. Kuinka nopeasti vuodet ovatkaan kulkeneet. Joskus lasken mielessäni mahdollisia edessäni olevia vuosia. Jaksanko vielä leipoa kakkuja, kun lapsenlapsi pääsee ripille tai näenkö sitä päivää, kun hän menee naimisiin? Jumala yksin tietää – ja se on hyvä. Samalla ymmärrän hyvin sen, että kuolema on ihmiselle vihollinen. Miten mieletöntä olisikaan, jos elämä päättyisi kuolemaan eikä mitään olisi sen jälkeen. 

 

Tänään luemme, että Jeesus ilmestyi ylösnoustuaan monille. Opetuslapsille, toisella kertaa yli 500 miehelle ja myöskin Paavalille. Jeesuksen ylösnousemus oli siis tositapahtuma. Jeesus voitti kuoleman! Hän nousi kuolleista avaten meille tien iankaikkiseen elämään. Voin laittaa turvani Jeesukseen jokaisena elinpäivänäni, oli niitä paljon tai vähän. Ja mikä upeinta, voin panna toivoni Jeesukseen kuoleman edessä. Hän on herättävä kuolleista minutkin. Niin sinäkin voit!