Kategoria: Luemme Raamattua

Esra 2

1. Piet. 5

Ensimmäisen Pietarin kirjeen viimeisessä luvussa Pietari antaa ohjeita seurakunnan vanhimmille. Saatan viedä soveltamista liian pitkälle, mutta en voi olla ajattelematta, että vanhimmille annetut neuvot voisivat tehdä hyvää kenelle tahansa työtä tekevälle ihmiselle. Millaisia pointteja tekstistä siis löytyy?

Jakeessa kaksi on kaksi mielenkiintoista ajatusta: ”älkää (kaitko) pakosta, vaan vapaaehtoisesti” ja ”älkää (kaitko) alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta”. Kukaan meistä ei voi välttyä siltä, että elämässä on pakko tehdä työtä: muutoinhan yhteiskunta lakkaisi pyörimästä, ja me ennen pitkää kuolisimme nälkään. Mutta voisiko tämä kohta ohjata meitä siihen suuntaan, että emme työtä tehdessämme ajattelisi ensisijaisesti palkkaa ja velvollisuuksia, vaan suuntaisimme katseen työn syvällisempään merkitykseen, esimerkiksi ihmisiin, joita kohtaamme tai työmme osaan hyvän elämän mahdollistajana? 

Jae 3 puolestaan kuuluu: ”Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana.” Tämä kehotus lienee erityisen tärkeä niille, joilla on yhteisön näkökulmasta paljon suoraa vaikutusvaltaa, mutta jakeessa lienee jotain sanottavaa jokaiselle. Ehkä meidän ei kannata tehdä omasta asemastamme tai osaamisestamme tietoisesti numeroa. Se on raskasta paitsi muille, myös meille itsellemme, sillä ihmisen arvo ei perustu siihen, mitä hän tekee tai osaa. Olen ajatellut asiaa jotenkin niin, että saan olla omasta osaamisestani reilusti ylpeä, mutta siinä vaiheessa on painettava jarrua, jos alan ylpeyteni vuoksi rakentaa hierarkiaa minun ja muiden ihmisten välille. Keskeisenä ajatuksena siis se, että ilo omasta osaamisesta ja asemasta on todennäköisesti ok, ellei vertailu tai vääristynyt minäkuva astu kuvaan.

Millaisia ajatuksia sinulle herää? Runsaasti iloa ja siunausta alkavaan viikkoon!

Esteri

Esra 1

1. Piet. 4

”Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa.” (Jakeet 15-16) Ensimmäinen Pietarin kirje on kirjoitettu kristityille, jotka kokivat painostusta ja jopa vainoa uskonsa tähden. Ei siis ole ihme, että Pietari kehottaa kestämään monenlaisia kärsimyksiä, vieläpä nimenomaan kristittynä.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa on lakiin kirjattu uskonnon- ja mielipiteenvapaus. Toki näemme ympärillämme hämmentäviä esimerkkejä tämän murenemisesta, esimerkiksi Päivi Räsäsen raamattukäräjät, mutta toistaiseksi harvan tarvitsee pelätä terveytensä tai henkensä puolesta siksi, että on kristitty. Jotkut tuntemani kristityt kokevat tämän hyvin vaikeana asiana: kestäisinkö vainoja, jos minut yhtäkkiä siirrettäisiinkin jonnekin muualle? Voisinko kuolla marttyyrikuoleman? 

Olen miettinyt, voisiko tästä raamatunkohdasta olla apua näihin pohdintoihin: ”Kun teitä viedään luovutettaviksi viranomaisille, älkää etukäteen olko huolissanne siitä mitä puhuisitte. Puhukaa ne sanat, jotka teille tuona hetkenä annetaan. Silloin ette puhu te, vaan Pyhä Henki.” (Mark. 13:11) Ehkä samalla tavalla kuin meidän ei tarvitse etukäteen huolehtia siitä, mitä sanoisimme viranomaisten edessä, meidän ei tarvitse myöskään huolehtia etukäteen siitä, miten tulemme suhtautumaan kärsimyksiin. Ehkä homma toimii jotakuinkin niin, että saamme voiman ja viisauden aina kulloiseenkin hetkeen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän pitäisi nostaa jalat ylös ja unohtaa samantien kaikki huoli vainotuista kristityistä tai kristinuskon tulevaisuudesta, mutta voisin kuvitella, että henkilökohtaisen vaelluksen kannalta on parempi ottaa päivä kerrallaan, elää yhden päivän uskollisuudesta käsin.

Esteri

Ps. 89

1. Piet. 3

Pietarin kirjeen kolmas luku jatkaa kirjeen teeman mukaisesti siitä, miten tärkeä on kristityn / kristittyjen esimerkki Jumalasta luopuneen maailman keskellä. Luvun alussa tämä ajatus tuodaan avioliittoon, kun puhutaan siitä, että uskosta osaton mieskin voidaan joskus voittaa vaimon lempeydellä ja sävyisyydellä. Jakeissa 15-16 asiaa tuodaan ilmi hieman eri näkökulmasta: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana – silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat.” Tätä kohtaa pidetään yhtenä Uuden testamentin tärkeimmistä, apologian harjoittamisen puolesta puhuvista kohdista (apologia=kristillisen uskon järjellistä puolustamista).

Kiinnitin tänään huomioni myös kohtaan, jossa sanotaan, että nainen on ”yhtä lailla armon ja elämän perillinen” miehen rinnalla. Ehkä se on itsestäänselvää, mutta olen miettinyt viime aikoina paljonkin sitä, miten me miehet ja naiset olemme loppupeleissä paljon enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Taistelu sukupuolten välillä tuntuu edelleen käyvän kiivaana 2020-luvun länsimaissa, ja maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä puhutaan usein täysin vastakkaisina asioina, kuin erilaisina tapoina olla ihminen. Kuitenkin me kaikki vuodamme verta, jos meihin tulee haava. Me kaikki olemme olleet vauvoja, joiden selviytyminen on riippunut kokonaan muista ihmisistä. Me kaikki koemme surua ja kipua, jos olemme yksinäisiä. Meille tulee ennen pitkää nälkä ja jano ja väsy. Me elämme hymystä, kosketuksesta ja hyväksynnästä.

Mitä tämä kaikki tiivistäen tarkoittaisi? Me kaikki olemme yhtä lailla ihmisiä ja Jumalan kuvia. Yhtä lailla Hänelle rakkaita ja Hänen yhteyteensä kutsuttuja. Me olemme samalla viivalla.

Esteri